sunnuntai 27. elokuuta 2017

Tavallaan jokainen on surullinen

 

Piti elää lähes kaksikymmentäkahdeksan vuotta ennen kuin ymmärsin jotain hyvin yksinkertaista tavattoman suurella merkityksellä. Jokainen meistä tallaajista tavoittelee onnellisuutta, harmoniaa, tasapainoa, täyttymystä. Seuraa sitä omaa tähteään, tavoitellen vielä suurempaa kirkkautta seuraavaan pimenevään yöhön. Unelmoi päivistä vailla huolta, murhetta, stressiä tai alakuloa. Jokainen meistä muistelee sateisen ja kylmän kesän jälkeen auvoisia lapsuuden kesiä uimarannoilla ilakoiden. 

Lapsuuden uimarannat ja kesämuistot jäi kahdenkymmenen vuoden taakse. Olen tehnyt töitä lasten ja kehitysvammaisten kanssa, molemmista löytäen saman ilon sisimmästä. Huolettomuuden, kapeakatseisuuden, itsekeskeisyydenkin. Sen elämänkulun, jossa suurimmat murheet liittyy liian aikaiseen nukkumaan menoon, välipalalla kilpailuun kuka saa suurimman korvapuustin tai kuka luokalla saa ensimmäisenä keväällä laittaa lenkkarit jalkaan.

Luotan olevani jo hyvin lähellä aikuisuutta. Kuitenkin vasta tänä kesänä olen ymmärtänyt työvuosien, oman elämän kuoppien, lähimmäisiä seuraillen, että ikuinen onni on vain pään sisäistä suurta unelmaa. Lapsuuden aurinkoiset kesäpäivät on jääneet taakse maailmankuvan laajennuttua, silmien avauduttua ja lapsenuskoisuuden kadottua. Olen herännyt ajatukseen, että tavallaan jokainen on surullinen. Se on elämää, todellisuutta, jolta ei voi sulkea silmiä. Ne on hetkiä, jotka on vain elettävä siinä missä ilon ja onnen hetketkin.

Optimistina maailmaa on helppo katsoa sieltä kauniista kantista. Nähdä hyvät asiat, ilon hetket, onnen tunteet. Tallettaa elävimpänä mieleen menneisyydestä kirkkaat ajat synkkien taivalten sijaan. Muistaa jokaisella aistilla elämän tähtihetket, kohokohdat. Silti sinne taakse jää paljon harmaan sävyjä, utuisen synkkiä päiviä, tunteja, kuukausia. Niitä hetkiä, jotka haluaisi unohtaa, jotka siitä huolimatta kulkee mukana ikuisesti. Oppina ja kasvamisena ehkä, optimisestisesti ajateltuna. 

Ystävistäni vähintään puolet on miehiä. Useat heistä on kertonut suurimmat salaisuudet, paljastanut kipeimmät arpensa. Luottamus, rehellisyys ja aitous sitoo vahvimmat ystävämiehet tiukasti lähelle. Miesten kesken moni ei saa suutaan auki, naisten pelkää juoruavan. On vaikea avautua kaikesta, johon liittyy tunteita, vaikea päästää kuorta syvemmälle, sydämeen asti. En tiedä koskettavampaa hetkeä kuin ystävämiehen suuren salaisuuden kuuleminen pimeässä yössä kyynelsilmin vuodatettuna, tiukasti syliin rutistettuna. Siinä hetkessä ymmärsin, että onnelliselta vaikuttava, huoleton ja vahva mies on sisimmältään lopulta hyvin herkkä ja helposti särkyvä. Hän ei ole ainoa, hän on yksi kaikista maailman ihmisistä.

Emäntä, jonka unelmien koti teki sairaaksi. Suomalainen, jota unelmien lomamatka ei tehnytkään onnelliseksi. Vastasyntynyt, jota isä ei halunnut koskaan syntyväksi. Morsian, joka hääkuvassa hymyillen on täysin tietämätön sulhasen syrjähypystä polttariyönä. Yrittäjä, joka väsyttää itsensä työputkeen. Täysi-ikäistynyt, jonka illanvieton ystävien kesken keskeyttää alkoholistiäidin soitto. Aikuiseksi kasvanut poika, joka löysi lapsena isänsä hirrestä. Adoptoitu, joka kokee vuosikymmenten rakkauden vastaanottamisen jälkeen olevansa hylätty. Nainen, joka sairauden runtelemana nielee unelmat omasta lapsesta. Koira, joka sivusta seuraa omistajansa elämän huuhtoutumista pullon kaulaa pitkin. Ystävä, joka lähettää kuvia täydellisestä auringonlaskusta suuren surunsa keskellä. Mies, joka vetisin silmin nyökyttelee "kaikki on ihan hyvin". 

Heistä jokaisen olen nähnyt onnellisena, elämäänsä tyytyväisenä. Heillä jokaisella on ilon hetkensä, mutta jokaisessa päivässä seuraa myös varjo kulkijaa. He voivat kätkeä surunsa, kysymyksensä, epätietoisuuden ja sinisilmäisyyden. Meistä jokainen on tavallaan surullinen. 

Katsellessani raskaana olevaa, ohjatessani tuoretta äitiä imetykseen, mietin koenko niitä hetkiä enää omassa elämässäni. Ystäväpariskunnan lähtiessä juhlista onnellisena käsikädessä mietin, josko vielä itsekin joskus. Raskaan työpäivän jälkeen ajattelen, että haluan jotain aivan muuta elämältä. Ystävän kertoessa muuttoaikeistaan panikoin montako sataa tai tuhatta kilometriä välillemme muotoutuu. Hääparia onnitellessa suren, että omat häät saattaa jäädä kokonaan kokematta. Hoitolapsen juostessa riemulla isäänsä vastaan päiväkodin portille harmistun, että lapseni joutuu elämään eroperheessä. Väsyneenä lapsille kiukutellessa petyn kerta toisensa jälkeen itseeni äitinä. Eläessäni rivitalossa mietin kuinka monta vuotta vielä kuluu ennen kuin löydän tieni siihen taloon, joka viimeiseltä kodilta vihdoin tuntuu. 

Ei ole olemassa päivää, joka ei surullisia ajatuksia sisältäisi. Niitä mahtuu jokaiseen päivään, useimpiin tunteihinkin. Ne kuuluu elämään, ihan jokaisella. Se mitä pinnan alle jää, puristaa sydämessä päivästä seuraavaan. Yhä useammin niissä tilanteissa, joista ei vaihtaisi hetkeäkään, tulen sanoneeksi syvälle silmiin ihmistä katsoen, lujasti halaten "Nyt, juuri tällä hetkellä olen niin saatanaan onnellinen tästä hetkestä."

Mustikoita rappusilla peratessa katsahdin ikkunan alusen yrtteihin ja kesäkukkiin. Ihminen on kuin ruostunut peltiämpäri, vuosien kolhuilla ja sateen piiskaamilla muistoilla. Se mitä pinnalle jää on katoavaa, ajan myötä muuttuvaa, kukkia kuihtuvia ja kausia vaihtuvia. Sisälle pehmeyteen uppoaa juuret rikkaruohon, parhaiden yrttienkin. Kylmän ajan jälkeen sieltä sisimmästä lopulta kasvaa jälleen ne sisukkaimmat siemenet, uuteen alkuun, kohti aurinkoa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti