Tapaavat sanovan, että jos ei heilaa helluntaina niin ei sitten koko suvena. Rohkeimmat yrittävät kääntää, että jonoa sopii odotella juhannuksena. Yhtä tyhjän kanssa, eipä yksi pyhä ihmisen tulevaisuutta sanele.
Aamulla silmät ristissä luin tekstiä entisen heilani kirjoittamana. Että kaunis ja maailman hyväsydämisin, että on ajateltu. Aamupäivällä nauroin katketakseni, kun menneen talven tuoma ja viemä parit treffit kestänyt tunteen kipinä heitti viestillä. Että mitäkö kuuluu, että hän on ajatellut usein.
Alkukesästä istuin hiekkatiellä entisen heilani, nykyisen ystävän auton kyydissä. Pullollisen punkkua kitanneelle naiselle oli helppo puhua tunteistaan. Että kun hän on vuoden ajatellut jokaisena päivänä eikä voi sille mitään.
Kaupan kassalla tutut kasvot tervehti. Ettäkö mitä kuuluu, että onko sitä vihille vievää heilaa vielä onnistanut.
Juoksulenkillä käsi otti kiinni olkapäästä keväämmällä. Iloiset, hikiset kasvot ilmestyi vierelle. Että mahtavaa nähdä pitkästä aikaa, että mitäkös kuuluu.
Yhtä kaikki. Jokaiselle heistä oli jäänyt kokoiseni jälki sydämeen. Se välittyi kauniina, hyvänä ja arvokkaana. Kauniina sanoina, ajatuksina ja puheina. Se, että miettii, kaipaa ja välittää lämmittää sydäntä kuin sydäntä. Jokaisesta ihmisestä jää jälki syvälle, jokainen positiivisesti sykähdyttänyt muistuu lopun elämää.
Useat heiloista on sanonut, että kanssani on helppo puhua. Kun voi olla oma itsensä, heikkokin. Kertoa kipeistä hetkistä elämässä, avata sydäntäkin. Niin usein siellä syvällä sydämessä on edelleen kipeät muistot, menneisyyden haamut.
Loppu kesän korvalla makasin ystävämiehen vieressä hotellihuoneessa. Kysyin siinä miksikö hänellä ei ole kahteentoista vuoteen ollut parisuhdetta. Siihen tuo vastasi "onhan noita naisia ollut, mutta kukaan ei ole tuntunut tarpeeksi oikealta jäädäkseen". Hymyilin ystävälle, silitin poskesta ja sanoin "niinhän se on, itse kullakin tässä huoneessa". Yhdet sille, lonkerot auki ja kippis!
Että ei ollut heilaa helluntaina? No entä juhannuksena? Koko kesänä?! Olen viilettänyt vapaana kuin taivaan lintunen, elellyt itsekkään kapeakatseisesti. Olen kääntänyt selkäni, sulkenut läheltäni yrittäjiä pois. Olen saanut kolahduksia syvälle silmiin ulottuvasta katseesta, vienosta hymystä ja mukavista pienistä "viesteistä" elämän lomassa. Olen jopa peloissani joutunut ajattelemaan, että jumalaut on siinä juuri sellainen mies, joka kolisee!
Syksy lähestyy. Ei treffien treffejä, ei pientä kipinää suurempaa. Tiedän syksyn saavuttavan sen fiiliksen jälleen, kun olisi mukava käpertyä sohvalle jonkun kainaloon, suudella lumisateessa aamusella salaa, viettää joulu rakkaan vierellä. Kesäsateessa polkiessani omaa kotia kohti tirautin onnen kyyneleet poskilleni siitä miten onnellinen ihminen voikaan olla sinkkuna vietetyistä vuosista, kuukausista, viikoista ja päivistä. Niin onnellinen siitä, ettei ollut heilaa helluntaina eikä liioin koko suvena.
Heilat. Ne menneet. Ne ovat muokanneet tästä illasta juuri sen mitä se on. Yksin, onnellisena, tyytyväisenä siihen kaikkeen mitä elämä on antanut ja mitä sillä on annettavaa. Elämään vaikuttaneita upeita ihmisiä, joista se sydämen kääntävä kokemus on toistaiseksi pala tuntematonta..
Viikko sitten istuin yksin muuton jälkeisen katastrofin keskellä. En tiennyt mistä aloittaa, milloin lopettaa. Itkin tovin ikävää takaisin tuttuun ja turvalliseen. Mietin mitä olinkaan mennyt tekemään, hyppäämään kohti uutta ja tuntematonta, samalla niin tuttua ja ennen elettyä.
Ensimmäisen yksin vietetyn yön jälkeen elo uudessa kodissa on ollut silkkaa onnea. Usein illalla makoilen sängylläni onnen kyynel silmäkulmalla, koska viimeinkin koen olevani enemmän kotona kuin kymmeneen vuoteen. Olen ollut pitkällä matkalla, ristiriitaisissa tuntemuksissa asumusteni suhteen. Vihdoin koen olevani niin kotona kuin tässä elämänvaiheessa voin olla.
En saanut sitä mistä unelmoin. En vanhaa taloa, rapisevia nurkkia, vetäviä lattioita ja narisevia ovia. En saanut vanhaa navettaa, kanoja ja hiirikissaa. En kasvimaata, riukuaitaa enkä talvisin takassa ritisevää tulta. Istuessani heinäkuun auringossa keskellä päivää huolettoman rivitaloasuntoni edustalla muistutan itselleni, että tässäkin asumismuodossa on paljon hyvää. Yhdelle ihmiselle ne haaveet oli liikaa, mutta unelmia en hautaa. En koskaan.
Koti on siellä missä sydän. Itselläni kodin teki varmasti ympäristö. Olen palannut takaisin sinne missä olen kasvanut, tällä kerralle en maaseudulle vaan taajamaan. Ympärillä on tutut kulmat, vanhat tuttavat, sukulaiset ja paljon kymmenessä vuodessa muuttunuttakin. Edelleen puskaradio pyörii vanhaan malliin ja ihmiset tervehtii maitohyllyllä kuin ei vuosia välissä olisi ollutkaan. Vastaanotto on ollut lämmin.
Asunnon ostaessa en oikeastaan tiennyt mitä ostin. Lapset rakastui, itse tykästyin. En tiennyt mitään takapihan leikkialueesta, en hiljaisista naapureista, en taloyhtiön hyvistä puolistakaan. En muistanut tai tiennytkään kuinka huoletonta voi olla, kun ei keittiön kaapinovet jää käteen, uunissa on kiertoilma, terassilla on katto, pihan hoidot kuitataan vastikkeen maksulla, parketin jäljet on vain merkki eletystä elämästä, asunnossa on kaksi vaatehuonetta ja kauppakassitkin saa autopaikalta keikattua hetkessä sisälle.
Kahdessa päivässä purin muuttolaatikot, samalla viimeistelin vanhan asuntoni ja täräytin avaimet ivallisesti hymyillen uuden omistajan käteen. Asioita, joita en sittenkään tulisi katumaan. Se asunto opetti kahdessa vuodessa valtavasti elämästä, mutta mitään en jäisi kaipaamaan. On aika uudistua.
Menneellä viikolla asunto on kuhissut kuin muurahaispesä konsanaan. Ovesta on lapannut milloin kenenkin lapsia, sukulaisia ja naapureita. On ollut äitejä ja isejä, veljiä ja kälyjä. Ukki on asentanut pyykkikonetta, veli kantanut muuttolaatikoita, mummi säätänyt nettiä, kaveri kastellut kukkia, toinen purkanut muuttolaatikoita, kolmas ihaillut kammottavia viinipulloboordeja, neljäs roudannut kaapinraadon pihalle, viides tuonut kennollisen munia tuomisinaan ja "olkaa kuin kotonanne" kehoituksen siivittämänä naapurin timpurikin kaadellut kahvia kuin vanha tekijä. Meillä vilisee, hulisee ja eletään elämää. Olen tavattoman onnellinen miten paljon enemmän näiden seinien sisällä tapahtuukaan.
On ihana illalla huomata kyläreissulla kaipaavansa kotiin, omaan sänkyyn, omiin lakanoihin. Viikonloppuiset paot kotoa vanhempien luo on päättyneet, koska koti on nyt tärkeä paikka meille kaikille. Yksi jos toinenkin nurkka odottaa ehostamista, suurempaakin remonttia. Tästä huolimatta osaan viimein antaa asioiden olla. Istua siinä aurinkoisella rappusella ajattelematta keittiössä odottelevia pakkelilastoja ja muutamaa kymmentä maalausta ennen peiteltävää virhettä. Siirtää ne asiat sivuun, nauttia hetkestä, syödä vielä toisen pullan kahvin kaverina ja muistaa, ettei tässä elämässä ole kiire mihinkään. Enää ei ole tarve löytää kotia.
