Kaunista katsottavaa

Menneellä viikolla katselin juuri sitä taulua, jonka ei koskaan kotiini pitänyt päätyä. Ihan vain, koska inhoan sisustustekstejä. Se kuitenkin päätyi, sanomansa vuoksi. Muistuttamaan itseä siitä kovin tärkeästä ja tavoittelemisen arvoisesta asiasta, onnellisuudesta. Alakulossa meinasin paiskata mokoman lässytyksen kirpputorikuormaan.

Loppuvuodesta tuntui siltä, ettei missään ole mitään järkeä. Oman terveyden lisäksi painoi huoli ympärillä olevista ihmisistä. Tapahtui ikäviä asioita; oli vakavia ja pitkäaikaisia sairauksia, riitoja, hajonneita perheitä, kurjia sattumuksia. Välillä teki mieli sulkea kaikki yhteydenpidot kehenkään, kun aina satoi surullisia uutisia. Tuntui, ettei uskalla edes kuulumisia kysyä. 

Vuoden vaihteessa juttelin kummityttöni kanssa hänen huoneessaan, järjestelin vaatteita ja tavaroita hiljalleen muuttokasojen keskeltä vuosisataisten ikkunoiden takaa kylänraitin liikennettä katsellen. Tuo tyttö oli niin rentoutunut, innostunut ja onnellinen. Hänellä oli se ensimmäinen oma huone, uusi koulumatka vanhaan tuttuun kouluun, ystävät lähellä ja vanha tuttu talo, jota nyt kodiksi saisi kutsua. Ei ollut enää ihmeteltävää tai mietittävää. Siinä me kaksi, sängyn reunalla tyytyväisinä ja onnellisina istuttiin ja hassuteltiin, pieni ison kylkeen painautuneena.

Kummalliset oireet, epämääräiset kiputilat, selittämätön uupumus. Kuinka monesti ajattelinkaan illalla nukkumaan mennessä ystävääni. Oma sairaus mielessä kummitellen pelkäsin pahinta monet kerrat. Mieli oli tumma kuin jouluinen sää, kunnes maailma hiljalleen kirkastui. Löytyi syy, selitys, lääkekin. Tuli helpotusta kipuihin, koko elämään. Hän nukkui yönsä ja luin ilolla viestin, jossa kaikki näytti jälleen kirkkaalta ja valoisalta.

Istuin eilen teekupposen äärellä toisen ystävän luona. Niin monet tunnit ollaan saman pöydän äärellä naurettu sairasteluillemme, heitetty mustaakin mustempaa huumoria aiheella, jaettu kokemuksia niin työstä kuin omista maailmoistamme, menneisyydestä tuohon hetkeen. Eli siihen pisteeseen, jossa molemmilla menee "v*ttu päin persettä". On pelastettu elämiämme eri teelajeista suolahuoneen kautta antioksidantteihin saakka. Juuri eilen hänen silmistä, kasvoista, koko olemuksesta vihdoin näki miten pienetkin askeleet eteenpäin on suuri voitto. Hän näytti siltä kuin vuosi sitten, työkykyisenä ja terveenä. Hän jaksaa, pystyy ja uskaltaa, pieni ja hitain askelin lähteä eteenpäin elämässä rautaisella tahdonvoimalla. Annan toivon elää, että me vielä joskus samoilla käytävillä huomenet heitetään!

Se oli miesten saunavuoro. Kuuntelin seinän toisella puolella kuinka isäni opetti poikaani heittämään löylyä. Tuo pieni poika, joka niin kovasti miehen malleja elämäänsä kaipaa. Siinä tovia aiemmin olivat yhdessä autotallissa, tutkivat pakoputkia ja toisinaan keskustelivat ilman äänen korotuksia tai painoituksia kummankaan toimesta. Hymähdin asiaa, oli jotenkin niin kevyt olla. Siinä talossa sinä iltana asiat vain soljui eteenpäin. Tuo pieni poika ei olisi montaakaan kertaa joutunut veistelemään puu-ukkoja verstashuoneeseensa. Niinhän se on, sen isomman miehen elämässä uusi vuosi on alkanut aivan eri merkeissä kuin mennyt raskas ja stressaava vuosi. Ehkä on löytynyt tasapaino yhteen jos toiseenkin asiaan, hyvältä vaikuttava tulevaisuus. Nyt viimeinkin meidän ukilla on aikaa ottaa aikaa itselleen ja nauttia!

Kiskoin rattikelkkaa perässäni. Kyytiläinen halusi ruokkia lehmät, kiertää nurkat ympäri, tutkia koneet ja esittää kymmeniä kysymyksiä joihin en osannut vastata. Siinä hän istui lupaa odottaen kelkan kyydissä, kuunteli juttujani enomiehen kanssa. Edessäni oli uusi mies, uudessa elämässään. Se mies, jonka otsalta oli pari ryppyä silottunut, suupielet oli alati ylöspäin ja lauantaisessa pakkasillassa oli aikaa tovi kummitytön kanssakin rupatella. Laskin muutamat laskut mäestä, lentelin kaarteissa pois kelkan kyydistä ja nauroin pojan kanssa makoisasti. Tulin niin onnelliseksi, niistä hetkistä ja keskusteluista. 

Entä se perhe, jonka lapsi on ollut niin sairas, että itseäkin itkettää. Se lapsi, jonka tuntemuksiin olen samaistunut ja jonka perhettä olen parhaani mukaan koittanut auttaa käytännön asioissa. Tänään puhelimen toisessa päässä oli iloiselta kuulostava kolmen lapsen äiti, pää pyörällä kaikesta hulinasta, remontista ja arjesta. Kun kaikki on kesken, mikään ei valmista eikä tulevaisuudesta vielä tietoa. Silti niin tyytyväisenä siihen, että suunta ei voi olla kuin valoisampaa huomista kohti. Lämmöllä ajattelen myös jokaista heistä, joka on pystynyt omalla panoksellaan auttamaan tätä perhettä, joka kirjaimellisesti menetti lattian jalkojensa alta. Silti hän oli niin onnellinen, uudesta tulevaisuudesta itselleen ja perheelle. Se puhelumme oli niin... uskomaton.

Tänään avasin sähköpostin. Järkyttyneet, onnelliset ja kiitolliset kyyneleet valui pitkin poskia. Se posti oli lukijaltani. Häneltä, jolle oli auennut uusi ihmeellinen vuosi, uusi elämä ja uudet tuntemukset. Kiitos, että olet lukenut, kiitos, että olen auttanut tietämättäni, kiitos, että olet jaksanut läpi vaikeiden aikojen. Jos olen antanut paljon lukialleni niin paljon sain myös tuon viestin myötä itselleni. Onnellisia aikoja hänelle toivotan.

Ei olla saatu edes tammikuuta päätökseen ja ympärillä aurinko alkaa pilkahdella ihmisten elämään kirkkain sätein. Äitini tapaa sanoa, että asioilla on tapana järjestyä. Viikko ja kuukausi toisensa jälkeen olen päättänyt uskoa näin. Vuosi on vasta aluillaan, mutta jo ympärillä olevien ihmisten avustuksella tiedän siitä tulevan edeltäjäänsä parempi. Monelta on ilo kysyä viimein mitä kuuluu ja onnellisuus jokaisen kasvoilla laskee myös omalta sydämeltäni pienen murenan huolta pois. 

Katsoessani tuota taulua uudelleen ymmärrän sen ansaitsevan paikkansa kodissani. Koitan muistaa, koitan muistuttaa itseäni ja muita tekemään elämässään juuri niitä asioita, joista suurimman onnen voi löytää.

Muoks. Oho. Kun onnea tulvii joka puolelta, joku jää tohinassa puuttumaan. Lisätty lisää onnellisia <3

Piste, jossa on annettava vain elämän viedä

Olen ollut kaksi päivää sairauslomalla. On ollut aikaa miettiä metsissä kulkiessa. Pohtia elämää tällä hetkellä. Herätä siihen todellisuuteen, jonka olen sulkenut salaa mielestäni. Kipeään totuuteen, että ainut parannus sairasteluun on suuri muutos elämässä. 

Jokaisena maanantaina. Parin päivän kotona olemisen jälkeen olen töihin mennessä pirteä, innoissani, halailen lapsia ja jaksan aidosti olla läsnä. Muisti toimii, niin tämän kuin seuraavienkin päivien tapahtumien osalta. Merkitystä ei ole onko takana hyvin vai huonosti nukuttu yö. On mukava olla töissä, lasten luona. 

Menee tunti tai kaksi. Aloitan haukottelun. Pilvet ilmaantuu työviikkooni. Haukottelen päivän aikana kymmeniä kertoja, olo on tokkurainen ja väsynyt. Unohtelen asioita paljon, en muista puoliakaan siitä mitä pitäisi. Tarvitsen kalenteria muistuttamaan pukukopin seinälle ja silti unohdan mitä iltapäivällä tapahtuu. 

Ulkoiltuani pari tuntia aamupäivällä haukottelu alkaa vähentyä, pilvet kadota näkökentältäni. Hetken on kirkasta, kunnes palaan kolmen tunnin kuluttua sisälle. Syön vatsani täyteen ja istun lepohetkellä lapsen vieressä tai luen kirjaa. Usein tuntuu siltä, ettei happi yksinkertaisesti riitä. Seinät kaatuu päälle, henki salpaantuu. Availen ovia ja ikkunoita, etsin tauolla tilaa, jossa olisi hyvä olla. Haukottelu jatkuu ja välipalalta rappuset ylös kiivetessä jalat on kuin valettuna betoniin. Ihminen, joka juoksee kepeästi kymmenen kilometriä ei jaksa puuskuttamatta kävellä pariakymmentä porrasta.

Ilman kirjanpitoa en pysyisi iltapäivisin laskuissani. En muista puoliakaan päivän tapahtumista ja kertoakseni yksityiskohtia tarvitsen työkavereiden muistuttelua. Silti unohdan asian, josta on puhuttu vain hetki aiemmin. Viikon edetessä muistikapasiteettini pienenee päivä päivältä, sumu pään sisällä sakenee ja perjantaina iltapäivällä on turha edes ajatella mitä seuraavalla viikolla tapahtuu.

Eilen asioita pohtiessa heräsin kauhuun. En muistanut viimeisimmän työpäiväni iltapäivästä mitään. Istuin töissä ulkosalla penkillä, koitin päästä yli pesuaineen aiheuttamasta hengenahdistuksesta ja "jalattomuudesta". Kohtauksen jälkeisistä hetkistä ei ole muistikuvia. En muista mitä olen puhunut, en miten olen tullut kotiin tai selvinnyt illasta. Se on pelottavaa. Erityisesti tässä työssä ja elämässä.

Eilen istuin lääkärin tuolilla. Painon tunnetta keuhkoissa, hengenahdistuskohtauksia, tykytystä, muljahteluja, näköhäiriöitä, tuntopuutoksia, pyörrytystä, ajoittaisia ohimeneviä ihoreaktioita, muistikatkoja. Ontelot täynnä, kurkku ärtynyt, veren maku suussa, ääni käheä, hengitysäänissä hieman häikkää. Kysyi vielä miltä tuntuu.

Lääkäri sanoi sen ääneen, jonka itsekin tiedän. Tästä sairaudesta en parane, se seuraa elämäni loppuun asti. Työssäni en voi jatkaa, se on todettu. Olen sairastunut ihmisistä, ympäröivästä maailmasta, rakennuksista. Sairaus pahenee nykyisessä työssänikin ja lopulta sulkee kokonaan yhteiskunnasta. 

Moni on sen sanonut ennenkin, itsekin tiennyt vaikken halua asiaa hyväksyä. Siinä hetkessä tippui lattia jalkojen alta. Ajoin tuttuun ja turvalliseen paikkaan, keskelle hiljaisuutta. Pysäytin auton, itkin ja huusin käheällä kurkullani minkä jaksoin. Avasin oven, nousin keskelle metsää ja hengitin syvään. Parinkymmenen minuutin kuluttua olin rentoutunut, ympärilläni oli ilmaa, jota on helppo hengittää. Monien tuntien kuluttua, useiden lumisten polkujen kulkemisen jälkeen koin olevani hetkellisesti terve, hyvinvoiva ja oma itseni. Tuon tunteen, kun pystyisi säilyttämään.

Lääkärin sanoin; olet nuori, vaihda työtä vaikkei se helppoa olekaan, lähde opiskelemaan jotain aivan muuta, tee elämästäsi sellainen missä on hyvä olla. Olen lähellä päätepistettä, jossa on vain annettava elämän osoittaa mihin tulevaisuus johtaa.

Riittävän hyvä itselleen

Aloitetaan hetkestä, jossa erosin. Teinirakkaus muuttui aikuisten elämäksi, tuli perhe, elukat ja mukulat. Oli työt, huolet, kasvukipuilut. Lopulta paikannus ei löytänyt enää samaan pisteeseen, kodiksi kutsuttuun lämpimään paikkaan. Oli kylmää, pelottavaa ja ahdistavaa. Oli kyyneliä, epätoivoa ja pimeitä öitä. Sisimmässäni olin tiennyt jo kauan, hiljaa valmistautunut, kylmännytkin. Tiesin kuitenkin, että valoon on vielä matkaa paljon.

Tuli kevät. Rikki revitty sydän, kipeät haavat auki katsoin viimein tulevaisuuteen. Remontoin asuntoa, nautin elämästä. Siitä omasta ja niin tärkeästä. Sinä kesänä vietin kaiken vapaa-aikani lenkkitossut jalassa tai terassilla. Seikkailin ympäri kaupunkeja, tutustuin uusiin ihmisiin, koin paljon uutta ja mielenkiintoista. Elin kuin kuusitoistakesäinen, kymmenen vuotta myöhässä. Flirttailin, tutustuin, hain ja sain huomiota, elin joka päivän täysillä, aidosti ja tunteella. Se vuosi on jäänyt aurinkoisena mieleeni, hyvällä taaksepäin kelaillen.

Päälimmäisinä muistoina avoliiton loppupuolelta on kuitenkin auki revitty sydän; koin etten riitä, ole tarpeeksi hyvä, riittävän kaunis, sopivan kokoinen. Se ihminen, johon oli luottanut ei lopulta ollutkaan luottamuksen arvoinen. Ne arvet säilyy sydämessä aina. 

Eron jälkeen keskustelin paljon eronneiden ihmisten kanssa, petettyjen, hylättyjen, jättävien ja pettäjienkin kanssa. Lastensa äidin pettämä mies itki hiljaa pimeässä saunassa neljä vuotta eron jälkeen, torin reunalla pintaliitäjämies kyynelehti kalliin puseronsa kauluksiin viimeiset hyvästit tyttöystävälleen, naistenmiehen komean kuoren alta paljastui rutkasti ruvella olevia haavoja, kahden pienen lapsen isä itki viinilasin äärellä kolmelta yöllä niskaan kariutuneen suhteen myötä kaatunutta jättivelkaa hulppeasta omakotitalosta, eräs myönsi lopulta ääni väristen olevansa vielä liian lukossa uuteen suhteeseen. 

Ei ollut yksi eikä kaksikaan kertaa, kun kohtasin työstä tutun ihmisen viikonloppuriennoissa. Työssäni olin nähnyt vain pintaraapaisun elämästä, kenties pystyssä tiukasti seisovia kulisseja auvoisesta perhe-elämästä. Oli niitä perheitä, joita olin ihaillut suuresti. Baaritiskillä pilkun aikaan väsyneenä itkevä äiti ei enää vakuuttanut onnellisuudesta puhumattakaan siitä toisen perheen kulissionnen isästä, joka yrittää vokotella lapsensa kasvattajaa tanssilattialla.

Ne kaikki kokemukset, keskustelut ja vuodatetut kyyneleet paransi toinen toistaan enemmän omaa sydäntäni. Jokaisen aamuun kääntyneen yön jälkeen olin onnellinen, rikkaampi ja elämää nähneempi. Olin kurkistanut ihmisen sydämeen, nähnyt kivut ja pettymykset. Jokaisella kerralla kiitin omasta elämästäni, jossa olin vain yksi muiden joukossa. Niin iloissa kuin suruissakin. 

Tärkeää oli saada kokea myös hyväksytyksi tulemisen tunne. Olla juuri siinä hetkessä enemmän kuin osasi odottaa, kaunis, mukava, hyvä ja paljon enemmänkin. Saada se tunne, että kelpaan, riitän ja olen toivottu ihminen juuri niihin hetkiin. Päälimmäiseksi jäi tunne, että ihminen, joka kelpaa itselleen ja on sinut itsensä kanssa kelpaa myös osaksi muiden ihmisten palapeliä.

Erosta on kulunut jo kauan. Ihmiset ympärillä utelee, ehdottelee kivalta vaikuttavia miehiä. Miettivät miksei mistään nappaa. On kysytty treffeille kirjaston parkkipaikalla, on vaihdettu merkitseviä katseita, on kysytty nuotiolla jälleennäkemisiä, on tervehditty tuntemattomia hedelmätiskillä pilke silmäkulmassa, on kuultu räkä poskella umpihangessa juosten edestä kuinka olen juuri se nainen, jonka tuo mies elämäänsä tarvitsisi. Ja se Tinder. Se, jota huvittuneena koitin uudenkin kerran. Muutaman sadan kielteisen pyyhkäisyn jälkeen tilanne näyttää nollaa. Tai no olkoon, yhden kanssa keskustelen satunnaisesti kaverillisesti urheilusta ja elokuvista, joista en oikeasti tiedä mitään.

En osaa ajatella elämää rakastuneena. Ihanaahan se olisi, jos joku silittäisi hellästi sormenpäillä selkää, lämmittäisi viluista nukkujaa öisin, tekisi joskus ruokaa tai viikkaisi pyykit, lämmittäisi saunan lenkiltä tulijalle tai ihan vain kysyisi illalla miten päivä on mennyt. Muttakun se parisuhde ei ole pelkkää silittelyä tai kauniita sanoja, se on niin paljon muutakin.. Juuri sitä iloa ja onnea, surua ja pettymistä vuosi toisensa perään. 

Eletyt vuodet on muovannut omasta sydämestäni ja mielestäni levollisen. En ole missään vaiheessa etsinyt suhdetta, en koe sitä tarvitsevani. En unelmoi löytäväni itseäni valkoisessa puvusta alttarilta tahtomasta ketään puolisokseni tai ketään korvaamaan lapsilleni päivittäistä isä-kontaktia. 

Oikeasti näin on äärettömän hyvä elää, suosittelisin tätä tapaa muillekin mielelläni. Elämässäni on rakkaat lapset, joukko hyviä ystäviä, tärkeät sukulaiset ja työn puolesta tulevat sosiaaliset kontaktit. Illalla sohvan nurkkaan on ihana käpertyä, vilttiin kietoutuneena elämänsä tärkeimmän ihmisen kanssa. Itsensä.

P*ska vuosi, mutta tulipahan elettyä!

Vuoden vaihtuessa istuin vanhempieni sohvalla kirjoneulepaitaa neuloen. Lapset nukkui, pari lasia kuohuvaa pisti naurattamaan. Puolilta öin kuului rakettien pauketta ulkoa, liki huokaisin helpotuksesta uuden vuoden astuessa kuvioihin. Keskeytin työni ja lähdin ulos katsomaan pimeyteen isäni seuraksi, kuinka elämäni surkein vuosi katoaisi pian unholaan.

Tammikuussa olin loppu, uupunut. Oli päiviä, jolloin en meinannut jaksaa tuolilta nousta. Keho oireili voimakkaasti, merkit ymmärsin vasta myöhemmin. Joissakin päivissä oli virtaa, jaksamista, saatoin juosta puolimaratonin talvipakkasessa. Samoihin aikoihin tutustuin uuteen ihmiseen, joka kulki tukien heikoimpinakin päivinä puolet vuodesta.

Helmikuussa aloitin jälleen materian minimoimisen. Muutaman kuukauden kestäneen kirpputorimyynnin jälkeen kodistani oli vuoden aikana kadonnut pitkälti kolmattatuhatta tavaraa. Saman kuukauden aikana kyyneleet poskilla, ääni väristen, lukuisien riitojen päätteeksi hyvästelin viimeisen kerran uutta kotia etsimään lähteneen koiran ja illalla huuhdoin viinillä ystävien seurassa kyyneleet alas kurkusta. Jaksoin viimein hengittää.

Maaliskuussa materiattomassa kodissa pohdin entistä enemmän miten elämästä voisi tehdä onnellisemman ja kiireettömämmän. Mistä löytää pysyvän onnen, mistä se rakentuu, mitä siihen tarvitaan? Edelleen jatkan vastausten etsimistä.

Huhtikuussa terveys romahti. Muutamina yön tunteina luulin kuolevani, avasin kotini ovet vieraille ihmisille ja sain paljon apua läheisiltäni. Näiden viikkojen aikana kodistani kärrättiin ulos rakkaudella haalittuja huonekaluja, koin päivittäin olevani huono äiti ja kestävyyskuntoni vajosi pohjamutiin. Sohvalla vietettyjen viikkojen aikana kirjoitin puheen hääparille, mietin kahden ihmisen välistä suhdetta ja omaa näkemystäni parisuhdeasioihin.

Toukokuussa tein paluuta töihin. Huonoin seurauksin. Sairausloma jatkui jatkumistaan, epätoivo terveydestä valtasi mielen. Yksi askel eteen oli kaksi taaksepäin. Kotona makoilun lomassa sain vessaremontin ja keittiön viimeistelyt pakerrettua päätökseen henki pihisten, kirjaimellisesti.

Kesäkuussa palaset alkoi aueta terveyteni tiimoilta. Vuosia jatkunut kemikaaliton elämä, materiattomaan elämään pyrkiminenkin oli ehkä viestejä keholta lähestyneestä vaarasta. Alkoi taistelu kemikaaleja, maailmaa hallitsevia hajusteita vastaan. Päivä päivältä oloni koheni, ainoastaan työ sai jälleen kunnon romahtamaan. Kuun lopussa annoin viimein periksi ja pyysin siirtoa toiseen työyksikköön. Tuntui pahalta hyvästellä pieniä ja isoja ihmisiä tuttujen seinien sisäpuolella. 

Heinäkuussa olin vuoden ainoan kerran baarissa, josta pakenin hengenahdistuksissani terassin reunamilta hämärtyvään yöhön. Sinä iltana palasin elämässä kymmenen vuotta taaksepäin kotikylille, perinteiseen tapahtumaan, tuttuihin ympyröihin. Silloin tunsin olevani jälleen kotona, omassa kylässäni. Perinnetilalla latasin akkuja useana viikonloppuna. Iloa elämään toi myös ystävän pyöristyvä vatsanseutu.

Elokuussa tuo kummityttöni syntyi. Luovuin monista huonekaluista, koti muuttui yhä tyhjemmäksi. Aloitin työn uudessa yksikössä, löysin hukutetun paikkani uudelleen. Elokuussa totesin, ettei sydäntä voi pakottaa rakastumaan, jos se ei kykene, pysty tai jaksa. Jaoin tosiasiat miehen kanssa, josta joku saa vielä täydellisyyttä hipovan aviomiehen itselleen. 

Syyskuu oli synkkä. Syksy hiipi yhä lähemmäksi. Pääni täytti sadat ja jälleen seuraavat kysymykset, epätietoisuus ja pelkokin. Hetkittäin tuntui, etten kestä enää kaikkea stressiä ja tietoa, joka töideni puolesta langetetaan. Lääkäri määräsi pienen sairausloman niin fyysisten oireiden, kuin elämäntyön aiheuttaman paineen vuoksi. Olin paljon metsissä, yksin, hiljaisuudessa. Sitä pääni ja kehoni kaipasi totisesti.

Lokakuussa huomasin vaa'an lukeman kipuavan yhä ylemmäs. Olin samalla onnellinen jokaisesta 10 kilometrinkin juoksulenkistä. Olotilat suhasi edelleen harjalta kellariin ja takaisin, jokainen päivä oli arvoituksensa. Opettelin nauttimaan niistä onnen hetkistä, joita arkipäiviini mahtui. Koti-ikävä paisui entisestään ja unelmieni pihapiiri tuotti karvaan pettymyksen.

Marraskuussa pimeyden sijasta alkoi valoa pilkahdella. Fyysinen kunto alkoi viimein kohentua oman tiedostumisen myötä, stressin hellitettyä. Tulevaisuudestani pienimmät palaset tuntuivat loksahtavan kohdalleen. Vietin puolitoistavuotta myöhässä tupaantuliaisia muutamille ystäville. Kirjoitin tuhansia lukijoita saavuttaneen pätkän sijaisvanhemmuudesta, joka herätti laajasti keskustelua. 

Joulukuussa nukuin ystävän vierellä taivasalla paukkupakkasessa, nollasin päätäni syksyn stressistä. Heräsin todellisuuteen tyttären lähestyvästä koulutaipaleesta, podin jälleen epätoivoa talon etsinnän kanssa. Joulujuhlissa olin ylpeä syksystä, josta oli lopulta selvitty. En saanut ainuttakaan joululahjaa ja joulutohinat nollasin yksinäisten iltanuotiolla.

Mennyttä vuotta jään tuskin kaipaamaan. Pääpiirteittäin vuosi oli melkoisen surkea joka kantilta. Menneen vuoden aikana olen kuitenkin oppinut valtavasti asioita; tuntemaan itseni paremmin, kuuntelemaan sydäntä, toimimaan tunteella, kuuntelemaan kehoa ja mieltä, heittäytymään hetkeen, pitämään kiinni läheisistä, sanomaan asioita ääneen, aukomaan kipeimpiäkin solmuja, riitelemään tarpeen vaatiessa, aloittamaan jälleen puhtaalta pöydältä. 

Elämästä ei tule koskaan valmista. Tulevaisuutta ei voi ennalta arvata. Vuoden vaihtuessa tunnelma oli kevyt, koska menneen vuoden oli valmis sulkemaan menneisyyteen, aloittamaan uuden ja taatusti paremman vuoden.

Tulevalta vuodelta toivoisin itseni ja läheisteni sydämien sulavan, sotakirveiden laskeutuvan, menneiden ikävyyksien unohtuvan, terveyden lisääntyvän, sairauksien katoavan, onnellisuuden ja rakkauden moninkertaistuvan.

Lupaan, että tästä vuodesta tulee edeltäjäänsä parempi! 

Ps. Jouluaattona vannoin etten kykene neulomaan kirjoneuletta, alin kuva osoittaa välipäivien puuhastelut. Älä koskaan sano ei koskaan...