"Eletään päivä kerrallaan", olen tokaissut aikatauluttamisten, paperin pyörittämisten, työaikojen pohdinnan ja yksinkertaisesti sen tiimoilta, että jokaisen meistä vuorokaudessa sattuu olemaan vain 24 tuntia aikaa. Niihin tunteihin pitäisi mahduttaa edes likimain kolmannes tunneista nukkumista, jokunen ateria ja aikaa olla lasten sekä itsensä kanssa.
Ollessani erityisen lahjakas lajissa nimeltä syöminen, hoidan kyllä velvollisuuteni änkeä miesmäisiä annoksia napaani muutaman tunnin välein. Toinen erityisosaamiseni on nukkuminen, hädin tuskin pää ehtii tyynyyn, kun tuhina jo alkaa. Kolmantena käyn siinä keittojuureksia paloitellessa läpi miten pojan hoitopäivä menikään ja jauhelihaa paistellessa toisella silmällä tsekkaan tyttären kanssa vuorokeskustelut Aapisesta. Siinä parissa tunnissa aktiivista kotiaikaa vielä kun hoitaa pyykit, tiskit, mittaa parit listat (pieleen tietysti), poraa reikiä seiniin, täyttää lippuja ja lappuja, koittaa etsiä seuraavaksi päiväksi kolmannet kumisaappaat kaapista niiden kahden märäksi rymytyn parin korvaajaksi, tonkii lehtikeräyksestä aikakausilehtiä kouluun vietäväksi, joulusukkaa päiväkotiin, tyhjää maitopurkkia askarteluun ja kääntää märkiä rukkasia vielä kymmeneltä illalla niin eikös lapsi kiekaise seuraavana päivänä, että äitihän se taas unohti oman lelun päivän.
Eletään joulukuuta. Eletään sellaista aikaa, jolloin haluaisin sulkea somen. Ne punaista hehkuvat kuvat, tekokuuset ja kimallukset. Lasten painostuksesta meillä on jouluvalot, korjaan valopallot. Muksujen haaveillessa kuuteen metriin ulottuvasta joulukuusesta tyrmään ajatuksen. Ei edes pientä neulasten pudottajaa, ei yhtään lisää kotitöitä. Juuri nyt ei kiinnosta havukranssityömaat, enkelikoristeet, itse pakerretut joululaatikot tai DIY-joulukalenterit. Joululahjat on visusti kaupassa enkä ole ajatellut niitä tippaakaan puhumattakaan ajasta, jonka taikoisin niiden hankkimiseen. Onneksi joulun voi ohittaa tänäkin vuonna kuin minkä tahansa kuukauden kahdennenkymmenennenneljännen.
On haipakkaa. Sitä hektistä arkea, jota näkemykseni mukaan juuri näköisekseni elämäksi kutsutaan. Siinä työpäivän lomassa kun käy jälleen asiantuntijan penkissä tovin pyllähtämässä kaahatakseen takaisin työmaalle, ammattilainen siinä tuumailee, että olet kyllä aika supernainen arkesi kanssa. Mietin hetken kaipaisinko ihan oikeasti niitä sohvasnäppejen ja "TYYYYYLSÄÄÄÄ!" viestien lähettelyjä elämääni kello viideltä töiden jälkeen?
Entä, kun kellossa ei enää tunnit riitä? Muutaman vuoden olen onnistunut pyörittämään yhden aikuisen taloutta, hoitamaan lasten tarpeet ja menot, tekemään täyttä viikkoa töissä. Tarkoilla suunnitelmilla, vuosi vuodelta suurenevalla kalenterilla homman on saanut pyörimään, kun ei takapuoltaan päivässä muutamaa minuuttia pidempään iske tuoliin. Nyt olen kuitenkin tilanteessa, jossa homma hajoaa. Olen yksi ihminen, jolla on kaksi kättä, onnettomaksi muuttunut muisti ylikuormituksessa ja vain kaksi jalkaa, joilla juosta paikasta toiseen. Ennen kuin joulukuu on puolessakaan, tammikuu on työnnetty täyteen ohjelmaa. En pysty, en kykene. En siihen kaikkeen mitä elämäni tulevalta vuodelta vaatii. Supernaisenkaan viitta ei loputtomiin veny repeämättä. Pitää vain luottaa, että elämä järjestyy kyllä, kun elää päivän kerrallaan.
Syksyn mittaan yhä enenevässä määrin olen ollut sidottuna lapsiin. Olen joutunut luopumaan omasta ajasta, harrastaminen jäänyt vähemmälle ja jokainen juostu lenkkipyrähdys on suuri saavutus ryöstää omaa aikaa hulinan keskellä. Olosuhteiden muuttuessa on pakko luoda uusia keinoja rentoutua, saada syke laskemaan ja pää tyhjenemään. Jokaiseen päivään kun siihen tiskikoneen tyhjennyksen ja rukkasien kääntelyn lomaan mahduttaa aikaa omille ajatuksille, itsekkyydelle ja rentoutumiselle, selviää kyllä.
Onneksi olen täällä, kotikylillä viimeinkin. Kun aikataulut kaatuu niskaan, vastuut vierii yli äyräiden, tukea on aina lähellä. On suku ja ystävät, tukiverkostoni. On apua arkeen saatavana, on mahdollisuus itkeä turvallista olkaa vasten aamuneljältä kotiovella. On ihmiset, jotka auttaa vaikken apua aina huolikaan. Helpottavinta on tieto, että apu on aina lähellä, kun sitä tarvitsee.
Nämä illat, jotka sohvalla vietän. Niitä on yhä enemmän. Niitä hetkiä, joissa on pakko pysähtyä, unohtaa kaikki tekemättömät työt, keskeneräinen maailmani. Makoilla vilttien alla kynttilän valossa ja hiljaa toivoa, että joku silittäisi hellästi sormenpäillä kämmenestä. Sellainen hetki saa kiireen katoamaan, stressin unohtumaan ja mielen rentoutumaan. Siinä hetkessä on kaikki kohdillaan, täydellisesti.
Joka päivä, joka hetki elämä on tässä. Juuri tässä hetkessä, ei eilisessä eikä huomisessa. Me pystytään, riitetään ja uskalletaan. Jokaisena päivänä, muistetaan olla ihmisiä ihmiselle.
"Olen elänyt niin hyvän lapsuuden, kun lapsi vain voi elää. Täydellisen."
Nuo sanat olen sanonut aikuisuudessani lukemattomia kertoja. Olen sanonut ne ääneen koulutuksessa muiden kohahtaessa, sosiaalityöntekijälle kahvipöytäkeskusteluissa, työnohjaajalle itku silmässä, poliisille palaverissa, sijaislapsen vanhemmalle suoraan silmiin katsoen.
Vasta aikuisena olen ymmärtänyt mitä onnellinen lapsuus, ydinperheen ympäröimänä merkitsee. Kasvattaessani kahta lasta pääasiallisesti omillani poden usein huonoa omatuntoa siitä, ettei tähtiin kirjoitettu heille ehjää perhettä, jossa isä on jokapäiväisesti läsnä tai saatavilla. Lasteni lapsuudesta puuttuu vanhempien välinen vuorovaikutus, arjen hulinoiden yhteensovittaminen, yhteen hiileen puhaltaminen, kiukuttelut, ovienpaiskomiset, halailut ja pussailut. Pystynkö näillä eväin kasvattamaan pojasta aikuisen miehen, tyttärestä tasapainoiseen parisuhteeseen kykenevän naisen?
Vanhempani ovat olleet aviossa yli 30 vuotta. Tuo aika on enemmän kuin kunnioitettava saavutus. Ehkä suorituskin. He ovat kasvattaneet kolme lasta aikuisiksi, yhtä köyttä vetäviksi sisaruksiksi. He ovat näyttäneet kuinka välillä riidellään, että osataan taas rakastaa. He kokoavat joka sunnuntai perheen saman pöydän ääreen syömään, tukevat lapsiaan aikuisenakin päivin sekä öin, tarvittaessa vuorokauden jokaisessa tunnissa. He ovat aina tavoitettavissa, ymmärtäväisiä. Heille voi purkaa huolet ja murheet, jakaa ilot ja onnen hetket.
Isäni. Hän on uskomaton. Sanoisin, että unelmien isä. Muistan lapsuudestani isän suuttuneen kahdesti, sulkeneen suunsa ja lähteneen ovet paukkuen. Rapistamaan mattoja ja nukuttamaan pikkuveljeä muistaakseni. Hän on aina lempeä, ymmärtäväinen ja tukensa antava. En ole koskaan kuullut isäni huutavan, tappelevan ja hänen vihaisin ilmeensäkin on yhtä pelottava kuin tyttären kasvoilta voi tavoittaa. Ehkä kerron asioista sen ainoan tyttären ajatuksin, koska äitini tuumaisi tähän jälleen "Johannalle iskä ei ole koskaan vihainen."
Lapsuuteeni ei kuulunut alkoholi. Yhtä saunaolutta suurempaa meidän perheessä ei tavoitettu lasten aikana, koskaan en ole isääni nähnyt humalassa tai muista hänen maanneen viikonloppuisin puolillepäivin. Viimeiset seitsemän vuotta hän on viettänyt yksittäisiä glögi- tai kuohuviinilasillisia lukuunottamatta alkoholittomalla linjalla. Mies, jolle alkoholi ei koskaan ole maistunut. Hän on timantti tuhansien surullisien tarinoiden joukossa.
Olen isän tyttö, joka pitkään tiukasti äidin helmoissa roikkui. Muistan lapsuudessa istuneeni autotallissa korkealla jakkaralla, roplanneeni jakoavaimia ja muttereita. Muistan selanneeni autojen korjausoppaita ja miettineeni miksei niitä värityskuvia kukaan ollut värittänyt. Olen ollut aina innoissani istumaan isän kyytiin ilta-ajelulle maaseutumaisemiin, peuroja katselemaan ja hiljaista maailmaa silmäilemään. Muistan istuneeni isän lava-auton korkealla keskipaikalla, hyppinyt vasta rakennetun talon takapihan hiekkakasoihin ja isän kädestä kiinni pitäen käynyt ensimmäistä kertaa jännityksellä katsomassa pikkuveljeä. Lapsuudessa muistan isän tehneen nakkikastiketta ja perunoita. Sitä maailman parasta nakkikastiketta. Edelleenkin nautin suuresti istuessani hämärtyvässä illassa auton kyydissä syrjäteillä, mutta ymmärrän jo miksei korjausoppaiden kuvia kukaan ollut tussilla värittänyt.
Isän merkitys elämässäni ei aikuistumisen myötä ole vähentynyt, päinvastoin. Yhteyksissä ollaan lähes päivittäin; hän kuljettaa tytärtä koulumatkoilla, vahtii nukkuvia lapsia mahdollistaen omat harrastukseni, avaa ovet yökyläilijöille, kutsuu syömään ja huolehtii josko jossain apua tarvittaisiin. Isä huoltaa auton, jeesailee pyytäessäni remonteissakin ja osaa auttaa asiassa kuin asiassa. Apua saa niin paljon, kuin pyytää. Luonteessani olen perinyt monia piirteitä isän puolelta. Isä ei osaa riitaa rakentaa, ei huutaa tai liiemmin kiukutellakaan. Tovin hiljaisuuden jälkeen elämä taas jatkuu uomassaan. Ei kaukaa tarvitse hakea syyllistä periksiantamattomaan "ei tartte auttaa"-luonteeseenikaan. Muutaman perkeleen jälkeen asiat loksahtaa kohdilleen ja hiljaa hymyn virne kasvoilla tokaistaan "ei tartte auttaa". Monissa asioissa katsellaan maailmaa samasta suunnasta, samoilla silmillä ja samoin ajatuksin. Puolesta sanasta toinen tietää mitä toinen tarkoittaa, virneestä jo nauretaan.
Tavataan sanoa, ettei täydellisiä ihmisiä olekaan. Ei isänikään sitä ole. Tyttären silmissä hän on kuitenkin täydellinen mies, täydellinen isä. Hän nostaa odotukset miehiä kohtaan taivaiden korkeudelle, pilvien yläpuolelle. Hän on menneiden 28 vuoden aikana näyttänyt elämällään mitä asioita miehessä arvostan, mitä rinnalleni haluan tavoitella. Hän on kasvattanut tyttären, joka etsii omaa timanttiaan niin kauan, kunnes isänsä veroisen löytää.
Tänään en vienyt lahjaa. Halasin ja olin paikalla, söin ja elin kuin minkä tahansa tavallisen sunnuntain perheen ympäröimänä. Äiti teki ruoan, nostettiin lippu salkoon ja rapisteltiin matot. Oltiin suurena perheenä, lapset, lapsenlapset kaikki yhdessä. Sitä isä halusi isänpäivältään. Kiitos, että olet. Isä <3
Puhelin piippaa. "Oli kiva nähdä eilen uimahallin pihalla. Haluaisitko vielä kahvitella?". Edellisen kerran pilkoin puita kirves kätösessä, kannoin tuoreita klapeja kotaan hiki valuen, läiskäisin hyttysen hänen otsaansa ja paiskasin lavan laidan kiinni niin, että metsä raikui. Ja hän kysyy josko vielä haluaisin tavata. Odotas kun katson kalenterin...
Ja katsoinkin. Samassa tunnustin itselleni, etten ehkä koskaan tapaa häntä enää. En ehkä näe elämääni tätä iltaa pidemmälle, en viikon päästä perjantaihin. Ehkä ei pidäkään. "Nähdään vaan, laitan viestiä sitten kun ehdin kahville."
Syksy on ollut vaiherikasta aikaa. On tapahtunut paljon. Ravisuttanut monesti. Menneen kuukauden aikana olen esimerkiksi tehnyt elämäni parhaan kynttiläillallisen itselleni, hakenut lasten tappeluihin rauhaa seisomalla päälläni, kiroillut huonekasveille, torpannut tärisevän pyykkikoneen sormesta revityllä urheiluteipillä, syönyt kourakaupalla suklaata naapurin terassilla, harrastanut viikonloppuisin parin tunnin yöunia, kävellyt useasti naapurinmiehen kanssa käsikädessä kotiin baarista nauraen mitä lienee kylillä taas puhuttavan, itkenyt väsymystä remontin keskellä, kaivanut ammattilaisvehkein ojaa, nukkunut katkeamattomia öitä, nähnyt miehen itkevän, ajanut peurakolarin, ollut aivan liian kiireinen.
Kaiken hulinan keskellä olen nähnyt monen pinnan alle. Sanonut baarissa tietäneeni ensimmäisestä katseesta miehen olevan naimisissa, kuunnellut yömyöhällä halausten kera kauniita ja arvostavia sanoja, nähnyt kovan kuoren alla haavoittuneen miehen sydän rikki revittynä, antanut olkapään ystävän parisuhdeongelmien kuunteluun, nähnyt epätoivoa, surua, haikeutta.
Siinä hetkessä, kun itken pesuhuoneen lattialla kymmeneltä illalla silkkaa väsymystä tuntien tapettirumban jälkeen, kerään itseni ylös, siivoan jälkeni ja mietin miksi ihmeessä teen tämän kaiken. Kerta toisensa jälkeen. Miksi löydän itseni remontoimasta, miksen osaa olla onnellinen valmiissa kodissa. Miksen huoli rinnalleni puolisoa nostamaan ylös, kun romandan. Miksen syö eineslihapullia kylmänä pussista vaikka olisin kuinka väsynyt arkeen.
Saadessani viimeisen tapettisuikaleen seinään hymy nousee korviin. Tein sen, jälleen. Olisin voinut ottaa ammattilaisen töihin, mutta tein sen. Itse, vaikka vailla taitoa omin pienin kätösin. Sain sen mitä halusin.
Ajaessani kylänraittia peurakolarin kokeneella autovanhuksella pyöritän päässä ajatusta uudesta. Jos haluan, voin sijoittaa osan roposistani uuteen autoon, ostaa sen minkä mielin omakseni. Tiedän saavani sen, mutta annan sen hetken vielä odottaa. Saan mitä haluan.
Juttua jutun perään, silmäniskua ja hymyä. Joskus se on sitä, pahimmillaan sanoisin. Kun narikassa kolmas jo kyselee kylään, taksijonossa kyytiä olisi taas tarjolla niin hyppelehdin kevein askelin nurkan taakse, oma sänky, ihan yksin vain kirkkaana mielessä. Saisin hänet, hänet tai hänet jos haluaisin.
Katselen viikoittain sijoitusasuntoja. Jokaisen kerran jälkeen suljen tietokoneen tiedostaen, että ei vielä. Ei ole sen aika. Saisin asuntolainan kuitattua ennen kuin moni on ensimmäistään edes ottanut, mutta antaa tässä vuosien valua hiljalleen. Saisin jos haluaisin.
Voisin jättäytyä lyhemmälle työviikolle, pyörittää papereita enemmän ja ajella autolla satoja kilometrejä viikkoon lisää. Ehkä vielä ei ole senkään aika, näin on hyvä nyt. Silti. Saan jos haluan.
Ihmisestä, elämäntilanteesta, ajasta ja paikasta riippumatta elämä on yhtä sekamelskaa päivästä ja viikosta seuraavaan. Suuria päätöksiä, sijoituksia ja mahdollisuuksia. On satoja kilometrejä maantietä, pitkiltä tuntuvia päiviä, liian lyhyitä öitä. On tunteita laidasta laitaan, elämäntilanteita vaihtuvia. Kaiken sen keskellä tyyneyden, vapauden ja mahdollisuuden luo ajatus siitä, että elämässä kaikki on mahdollista. Tieto siitä, että saa kaiken mitä haluaa. Sitten kun haluaa. Se on se avain, jota taskussaan kantaa.
Isäni sanoi "tuot sellaisen miehen kuin Jussi Vatanen niin sitten on hyvä", sai tyttärensä nauramaan. Eipä tuo uimahallin parkkipaikalla tervehtinyt yllä Jussin tasolle, joten taidanpa tietää, ettei me ihan oikeasti enää tavata. Kumoan sanani. Kaikkea en saakaan vaikka haluaisin. Esimerkiksi Vatasen Jussia.
Yksinhuoltajaviikonloppu, yksinhuoltajaviikko. Näitä termejä kuulee käytettävän lapsiperheiden maailmassa. Niiden perään huokaistaan, pyöritellään silmiä ja stressataan. Lähiaikoina myös mediassa on saanut paljolti huomiota yksinhuoltajaäidin tilitys niitä äitejä kohtaan, jotka elävät parisuhteessa ja käyttävät muutamissa päivissä ohi menevistä jaksoista vertaustaan yksinhuoltajuuteen.
Ennen kuin alan asiaa avaamaan omasta näkökulmastanikin, aion kertoa, että en ole yksihuoltaja. Olen lapseni pääasiallinen huoltaja, perhehoitajana toimin juridisesti yksin. Lapseni ovat vuorokauden viikonlopusta toisaalla, useimmiten myös yhdestä arki-illasta muutaman tunnin.
Ne äidit tai isätkin, jotka vertaavat jaksojaan yksinhuoltajuuteen ovat onnellisessa asemassa. Heillä ei ole pahaa tarkoitusta sanomalleen vaan pikemminkin he pelkäävät kosketusta yksinhuoltajan maailmaan. Tällaisella ihmisellä on todennäköisesti parisuhde, jossa eletään perheen vetovastuussa kummankin vanhemman toimesta, arki jaetaan, kotityöt ja vastuu lapsista pilkotaan kummankin harteille. Heillä on omissa silmissäni asiat aika kivasti perheenä.
Tunnen, olen kuullut äideistä, jotka ovat kuin yksinhuoltajia. He elävät parisuhteessa, mutta kantavat lapsistaan ja kodistaan suurimman vastuun. Tekevät ruoat, pesevä pyykit, siivoavat, kuljettavat, auttavat läksyissä vaihtaen nuorimman vaippaa siinä sivussa kolmannen pestessään jo hampaitaan. Hän peittelee lähes jokaisena iltana lapsensa sänkyihin, herää öisin tarvittaessa ja ampaisee viikon jokaisena aamuna lastensa vuoksi ylös sängystä. Näissä perheissä isä on jostain syystä taka-alalla, näkymättömissä. Äiti-ihminen näkee arjen, mutta samalla useimmiten isä täyttää päivänsä perheen elättämiseksi pitkillä työpäivillä, ulkotöillä, auton huolloilla, joskus myös harrastuksilla tai kaljatuopin äärellä istumisella.
Sitten on ne oikeat yksinhuoltajat. Joiden lapsilla ei yksinkertaisesti ole toista vanhempaa osana elämää. Ne, joilla ei välttämättä ole edes tukiverkostoa saavutettavissa. He, joiden vuoteen mahtuu ehkä yhdet pikkujoulut ilman lasta ja silloinkin taloudellisesti lapsenvahdin pystyy maksamaan korkeintaan puolilleöin. En tiedä siitä elämästä mitään, mutta helppoa ei varmasti ole. Uskon, että heitä loukkaa toisen äidin käyttämänä termi yksinhuoltajaviikonlopusta.
Yksinhuoltajuus nähdään monesti taakkana. Äidin tai joissakin tapauksissa isän katsotaan olevan loppu, räpiköimistä päivästä seuraavaan. Yksinhuoltajuus saattaa olla myös etu; kahden kodin elämä sekoittaa lapsen viikon rutiineja ja rytmejä, luo eroahdistusta, kaipuuta toisen vanhemman luokse, oireilua etävanhemman tapaamisen jälkeen. Näin myös omalla kohdallani. Vielä kolmen vuoden jälkeenkin veitsi sydämessä kääntyy lapsia heipatessa, eroitkut lapsen toimesta itketään joka kerta, kun sanon lapsille "nähdään huomenna!"
Yksin eläminen lasten kanssa on paljon muutakin. Silloin perheen taloudesta kantaa kahden aikuisen sijasta yksi. Ei ole ketään laittamassa ruokaa valmiiksi töistä palatessa, ei hakemassa lapsia päiväkodista, ei aamulla etsimässä kadonnutta sormikasta lähtötohinassa, ei ripustamassa pyykkejä, ei antamassa mahdollisuutta edes vartin tirsoihin, ei osoittamassa ulko-ovea ja lenkkitossuja vähäeleisesti menettäessäsi hermosi, ei vaihtamassa ajovalopolttimoa talven tuiskeessa tai rutistamassa tiukasti kainaloon nukkumaan käydessä. Sitä on pärjättävä yksin, omillaan, sukulaisten ja ystävien auttavan käden varassa.
Raha luo varmasti myös monelle yksin karusellia pyörittävälle stressiä. On käsittämätöntä miten keskituloinen yksinhuoltaja voi saada rahansa riittämään muutaman lapsen tarpeiksi, riittämään vuokriin, ruokakauppaan, laskuihin tai yllättäviin menoeriin. Tähän listaan on sopimatonta lisätä omia harrastuksia tai vuotuisia lomamatkoja, asuntolainasta unelmoimattakaan. Siinä kun vanhan Escorttisi rinnalle karauttaa valkoinen Audi tai kerhokaverin äiti vilauttaa kuvia kuntosalilta tai etelän matkalta, saattaa olla henkinen nyrkin isku tädin otsaan aika lähellä. Suurimmat kysymykset rahattomana varmasti pyörii silti lasten ympärillä; pystynkö tarjoamaan lapselleni kaiken sen mitä hän ansaitsee?
Yksinhuoltajan elämään liittyy moninverroin huolta ja kannettavaa verraten kahden aikuisen talouteen. Silti yksinhuoltaja ei ole nykyään ressukka, elämän kolhima poloinen vaan pärjäävä ja omaa elämäänsä tiukasti hallitseva selviytyjä. Useissa tapauksissa yksin eläminen on myös yksinhuoltajan oma valinta vakiintumisen sijasta. Yksinhuoltajalta puuttuu nimenomaan se parisuhde. Se, joka nähdään ruusuisesti arkea helpottavana, pelastavana tekijänä. On paljon pariskuntia, jotka elävät omin silmin sanottuna perhehelvettiä. Rakkaudettomia suhteita, riitelyä, vuosikausia yhteistä stressiä, uskottomuutta, valehtelua, salailua, ongelmia suuntaan jos toiseenkin. Suhteita, joissa on paha olla. Elämää, joka kuormittaa enemmän kuin antaa. Tavalla tai toisella ne kaksi erillään elävää ihmistä koittaa kiskoa yhteistä köyttä vielä kohti tulevaisuutta.
Mietittyäni laajalti, monesta kulmasta yksinhuoltajuus asiaa pyöräytän omia silmiäni niitä "parisuhteessa eläviä yksinhuoltajia" kohtaan, jotka jaksavat tarpoa päivästä toiseen vaikka aurinko ei pilvienkään takaa tunnu paistavan vaikka kaikkensa tekisi. Myöskin niitä oikeasti yksin eläviä, joka ilta lapsensa peitteleviä sinkkuja kohtaan, jotka vain haaveilevat edes yhden yön vapaudesta jokaiseen vuoteen. He ovat niitä taistelijoita.
Olen onnekas ollessani lähivanhempi. Saan nähdä lapsen kasvun, kehityksen. En koe ikävää pitkistä eroista, en tunne huonoa omatuntoa siitä ettenkö olisi antanut aikaa lapsilleni. Osaan nauttia täysillä niistä hetkistä, kun saan olla vapaa kuin taivaan lintunen, halata jälleen lapsia heidät tavatessaan. Saan elää arkea, jossa ei ole tylsää, ei yksinäistäkään. Rakastan iltaisin hiljenevää asuntoa, jossa vain näppäimistön ääni kaikuu tänäkin iltana. Huokaisen taloudellisesta tilanteesta, jossa pystyn kustantamaan lapsille kaiken mitä he tarvitsevat, maksamaan asuntolainaa, hankkimaan extempore-hankintoja ja säästämään, tekemään sijoituksia. Kiitän vanhempiani periksiantamattomasta luonteesta, lujasta itsetunnosta ja optimistisesta elämänasenteesta selvitä arjen haasteista.
Elämä on aivan mahtavaa näin. Tukea saa, kun tukea pyytää. Saan harrastaa, liikkua niin paljon kuin kehtaan pyytää. On olkapäitä, joita vasten itkeä. On ystäviä, joiden kanssa jakaa kuulumisia päivittäin. On ihmisiä lähellä, joiden kanssa jakaa ilot ja surut. Olen yksin, oman talouteni emäntä vailla isäntää. Yksi tavallinen äiti, joka myös vastaisuudessa mielellään jakaa muiden äitien ja isien kanssa hupaisia kokemuksia ohi kiitävistä "yksinhuoltaja" jaksoista.
Kuva vuodelta 2015
Katselen kahvikuppini äärellä onnellisena kinuskirinkiläänsä mussuttavaa lasta. Toisessa kädessään omien sanojen mukaan kokista, vaikka vain pillimehun muodossa. Sitä itse valittua, kovien jätkien juomaa. Vierelläni istuu hiljaa mussuttaen toinen raitamyssy, mantelipullan jälleen valinneena, pillimehussaan vain appelsiinia. Juon viimeiset tipat kahvimukistani ja lasken sen asetille.
Hetkeä aiemmin toinen myssykäs asteli kahvilaan reippain askelin "Morjes! Mää tulin teille välipalalle, kun täällä käy kaikki muutkin kovat jätkät!", laakista valkkasi kinuskisensa tiskissä, jutteli sukuselvitykset myyjälle kylän automiehistä ja myyjän pyytäessä kahdeksaa euroa koko satsista heitti kaveri tyypilliseen tapaansa "äläpä huijaa, äiti ei anna sulle kun kolme euroa näistä!"
Ryystin viimeiset tipat kahvikupista. Ennen kuin huomasinkaan kuppi keinahti nurin, se kuppi, jonka ohi olin kaatanut tilkan kahvia asetille. "Missä on reikä? Onks se pohjassa vai onks särö reunassa? Äiti tarviit uuden kupin ja uuden kahvin. Äiti mä voin hakee sulle, mä tiedän mistä kahvi otetaan. Myyjä anteeksi, mutta mihin voin laittaa tän rikkinäisen kahvikupin? Missä sulla on roskis?"
Lähtiessä pohtii "Mihin nää kupit laitetaan? ÄITI, ei TODELLAKAAN voi jättää pöytään! Anteeksi myyjä, mutta mihin me laitetaan astiat? Okei, KIIIIITOOOOS!" Myyjä nauraa ja huikkaan omat kiitokseni perään.
Se oli yksi tavallinen tilanne arkipäivän hetkestä. Niistä, joissa häneen ihastutaan ja vihastutaan. Niistä, joissa itse menetän hermoni ja nauran koko sydämestäni. Yhteiset vuodet on opettaneet enemmän jälkimmäistä, nauramaan suoraan sydämestä, ottamaan rennosti. Opettanut siihen, että joku haluaa ruokalautasta tyhjentäessään miettiä ruoan lämpimänä säilymisen sijaan avaruudellisia tapahtumia, sitä kuka synnytti maailman ensimmäisen ihmisen tai voiko harakka olla sorsanpoikasten isä. Näyttänyt lihaksistollaan, taidoillaan ja kyvyillään kuinka äärettömän lujaa voi liikkua, korkealta voi tippua tai kiiveten voi kavuta ilman huolen häivää seurauksista. Ennen kaikkea hän on opettanut tuntemaan, pirskahtelemaan riemusta ja räjähtämään raivosta. Hän on tyynen rauhallisesta kiintymysvanhemmuuden oppisääntöjä tankanneesta äidistä synnyttänyt naisen, jonka lapset ja naapurit kyllä tietää, että huushollissa ei perkeleitä säästellä tarvittaessa, kiristyksen ja uhkailun lomasta puuttuu lahjonta ja arjen hallinta muistuttaa toisinaan armeijamaista kurinpitoa.
Kahvilahuumorin jälkeen seurasin puoli tuntia pienen odotustilan aulassa liikehdintää. Arviolta 7,5 km verran askelia tallannut, hyppinyt, kiipeillyt jalkapari kutsuttiin viimein sisään. Kiipeilytelineen reunalta hypättiin noin 37 kertaa. En laskenut, heitän vain arvauksen. Sisällä huoneessa pallo lensi sinne tänne, tuonnekin. Rajoja, muistutusta, huomauttelua. Lempeästi, kovempaa ja koviten. Tällä kerralla ilman yhtäkään perkelettä. Maininta äidin kiroilusta neuvolakortissa ei olisi ylpeilyn aihe tulevissa vuosissa. Kiva täti, kiva täti, antaa köyttä ja siimaa. Ja äidin silmistä hän näkee ne perkeleet, koska äiti nyt sattumoisin on flunssassa menettänyt äänensä liki kokonaan. Jos kuittaa kivalle tädille parit pyssy ja pommijutut vielä niin onnistuu viivan leikkaaminenkin paremmin. Kymmenen pistettä, neron leima otsaan ja eteenpäin. Tunsin äidillistä ylpeyttä tiedollisesta osaamisesta, jos nyt ei lasketa niitä pyssy ja pommijuttuja. Voin kertoa, etten ole niitä opettanut.
Hetkeä myöhemmin istun huoneen lattialla, räsymatto rutussa allani. Hän huutaa, raivoaa, katsoo suoraan silmiin. Flashback. Vain yksi sana. Hän pelkää, huutaa, itkee. Kyyneleet valuu pitkin poskiani, tunnen itkeväni kauan vaikka todellisuudessa hetkessä kaikki on ohi. Itken lapsen poskea vasten "Kaikki hyvin rakas, äiti on tässä, kaikki hyvin, ei hätää". Hän puristaa lujaa "Äiti älä koskaan päästä musta irti."
Puristin häntä lujaa, niin lujaa. Ihmisen pitää tippua, että ymmärtää maailmaa. Tipuin, syöksyin ja näin sen. Sillä hetkellä, flashbackin riipivällä voimalla hän runteli tietään sydämeeni yhä syvemmälle. Hän oli rikki, palasina, olin hajalla itsekin.
Pahinta on vaieta. Siitä kaikesta mitä lapsen sisään kätkeytyy, perhehoitajan sisään syötetään. Olen itkenyt ystävämiehen kainalossa nuotiolla niin lujaa kuin sydämestäni pystyin. Itkenyt sen kaiken pimeään yöhön. Hän on silittänyt päätäni ja sanonut, että kaikki on hyvin, meillä on kaikki helvetin hyvin. Olen kirjoittanut, purkanut tunteiden ristiriitoja laidasta toiseen. Olen juossut kymmeniä kilometrejä tyhjentääkseni pääni.
Ei ole vitsi tai loukkaus, kun sanon, että haluaisin kertoa koko maailmalle heti kättelyssä lapseni olevan sijaislapsi. Tuoda esille sen, että toiset meistä syntyy vesisateeseen, saa ensimmäiset puuronsa puulusikalla ja elämässä riekkuu rajuilmat vuosi toisensa perään. Siinä kun asetetaan samaan maailmaan elämään sädekehä pään päälle syntyneen kristallilasista juotetun päivänpaisteen kanssa niin toisella onkin jokunen kilometri suomaastoa enemmän edessään taivallettavana. Siihen yhtälöön kun joku kysyy ensimmäisenä paljonko saan rahaa, vastaan usein, että tarpeeksi. Kuukausikilahtelut pankkitilille on toisarvoista sen rinnalla mitä lapselta saan.
Olen äärettömän onnellinen siitä kuinka maailma rikkinäisiä kohtelee. Hän saa kaiken mitä hän tarvitsee. Taistelen, teen töitä ja ajan asioita eteenpäin veturin tavoin. Olenhan äiti. Hattua nostan jokaiselle ei niin ammattilaiselle, joka samaa kuoppaista polkua taivaltaa biologisen lapsensa kanssa.
Kaikki se mitä hän jakaa ympärilleen. Se on niin valtavan suurta. Häntä ihannoidaan ja inhotaan, varmasti loppuikänsä. Hän osaa olla raivostuttava, mutta samalla niin rakastettava. Hän laulaa illalla sängyssään "tiedän olevan hyvää ja kaunista, enemmän kuin unelma onnesta, ihan niinkuuuuu äitikiiiin", hän pesee autoa todeten "meidän äitin ei tartte mennä naimisiin, kun sillä on näin hyvä mies", hän kyselee omasta mielestään potentiaalisilta miehiltä tiedot siviilisäädystä, ammatista ja osaamisista, hän kertoo kaikille kivoille tyypeille, että meidän äiti tekee maailman parasta riisipuuroa ja keittää kahvia jos kauniisti pyytää.
Hän on ihana. Aito, empaattinen, kohtelias ja etenkin yliampuva. Laidasta toiseen ja kimmoten vielä takaisinkin. Hän haluaa opetella puhumaan englantia taitavasti, paremmin kuin äiti ja sanoo joka ilta nukkumaan mennessä "Äiitiiii ai laav juu haniii" rutistaen tiukasti kaulalta.
Kun tietäisitte. Kaiken. Ensiparaisusta, ensikohtaamiseen kaikkien sen jälkeen tapahtuneiden ensimmäisten ja niitä seuranneiden kymmenien asioiden summan. Sen kaiken, jonka itse omin silmin ja korvin olen saanut yhteisiltä vuosiltamme. Ne kaikki tiedot, opit ja kokemukset laskettuna yhteen, vähennettynä ja kerrottuna. Syntyy kysymysmerkkiä huutomerkin perään. Niistä kaikista muodostuu kaava, johon ei ole selitystä, ei keinoa ratkaisuun. On vain lukuja toinen toisensa perään, muodostaen uuden ja suuremman huomisen. Hän ei ole 1+1=2, hän on paljon suurempaa.
Illalla peittelin sänkyyn, silitin tukkaa ja kuiskasin käheällä äänelläni laulaen Irinan sanoin "sinä rakastit musta tällaisen", johon hän vastasi äidin tukkaa silittämällä "sääkin rakastit musta tällasen.."
Säästä, mieti, sijoita, pohdi, suunnittele, ennakoi.. Valitettavasti olen koko ikäni ajatellut elämän olevan juuri sitä. Alituista tulevaisuuden hahmottelemista mielen sopukoihin, suunnitelmien kääntyessä uusien ajatusten luomista. Elämää ajatuksella "vielä jonakin päivänä", "sitten kun", "muutaman vuoden päästä". Kohdatessani uusia ihmisiä, tutustuessani itseäni nuorempiin ja vanhempiin havahdun muidenkin elävän tulevaisuuttaan.
Muutamana viikonloppuna olen yöllä avannut kotioveni, astunut hiljaiseen asuntooni. Siihen asuntoon, jonka piti olla väliaikainen ennen sitä oikeaa kotia. Olen palannut reissuiltani kyliltä, jonka ravintoloihin en aikonut astua varpaallanikaan. Jutellut illan saatossa ihmisten kanssa, joihin tutustuminen ei kuulunut tulevaisuuden piirtoihini.
Yhtäkkiä se kaikki tuntuukin hyvältä. Itkeä tirautella välillä onnellisia kyyneliä oman kodin turvassa, josta kukaan ei käske hankkiutua eroon parin vuoden kuluttua. Katsella myynnissä olevia taloja ihan muuten vain aikomatta hankkia niistä yhtäkään. Omistan kodin, josta pidän, joka on meille kolmelle juuri sitä mitä tuleviin vuosiin tarvitaan. Pitää viikonloppuna hauskaa, tanssia, halailla ja tutustua juuri niihin ihmisiin, joihin en koskaan aikonut tutustua juuri siinä ravintolassa, johon en kuvitellut palaavani koskaan. Tulevaisuuden suunnitelmiin vedettiin viivoja tavujen yli jälleen.
Olen päässyt yli unelmista. Oppinut nauttimaan tästä päivästä, juuri näistä hetkistä. Tänään elän sitä unelmakarttaani, jonka vuosien saatossa olen kerännyt. Olen saanut lapset, oman kodin, vakituisia työpestejä. On rakastavat läheiset, tukiverkkoni, ystävät. Juuri nyt en keksi mistä olisin jäänyt vaille elämässäni.
Elä tänään kuin kuolisit huomenna, kuuluu sanonta. Optimistin lasien läpi katseltuna ihmiset tapaa katsella maailmaa väärästä vinkkelistä. Sieltä suunnasta, josta kaikki näyttää kurjalta ja huonolta. Siitä suunnasta, jossa naapurilla on aina koreampi auto, enemmän palkkaa, parempi vaimo, kauniimpi koti ja kiltimmät lapset. Itse kun ei kanna murhetta edes tulevan viikon työvuoroista, ruostuvasta autosta, vilkkaasta lapsesta, sekaisesta huushollista tai metsään jääneistä mustikoista. Työvuoron näkee yhdellä silmäyksellä, auton saa rahalla, lapsista kasvaa aikuisia, huusholli pärjää vähemmälläkin kuuraamisella ja appelsiineja saa hedelmätiskistä.
Monien unelmien nainen huomaa yhtäkkiä osaavansa elää ilman unelmia. Moni asia on muuttunut viimeisten kuukausien aikana juuri unelmien suunnilta. Olen löytänyt ne viimeiset puuttuvat palat palapeliini kotikulmille paluun myötä. Joka päivään kun mahduttaa niitä itselle tärkeitä asioita; yhteydenpitoa ystäviin, aikaa lapsille töissä ja kotona, rakkautta ruokaan, mahdollisuuden liikkumiseen, paljon positiivisia sanoja ja ajatuksia.
Niiden myötä löytää ne asiat, jotka tekee tästä päivästä hyvän. Kaikki ne illat, joissa on saanut harrastaa isäni vahtiessa nukkuvia lapsia. Pimeän huoneen, jossa hoitolapsi halaa tiukasti päiväunille käydessään ja sanoo "oot niin rakas ihana". Kymmenen vuoden takaisen kaverin, joka menetettyjen vuosien jälkeen kertoo kuinka mukavaa meillä yhdessä taas onkaan. Työkaverit, joiden kanssa nauretaan vedet silmissä kaatosateessa seisten. Lähellä oleva perhe, velikullat ja kälykin auttaa ilolla päivässä kuin toisessakin.
Tänään kävellessäni hiljaisia polkuja, kuunnellessa linnun lauluja ja uidessani syysvesissä tunsin eläväni juuri sitä unelmaa. Sitä elämää, tätä päivää, jossa on niin tavattoman paljon hyvää. Ei ole tulevaisuutta, on vain tämä hetki.
Piti elää lähes kaksikymmentäkahdeksan vuotta ennen kuin ymmärsin jotain hyvin yksinkertaista tavattoman suurella merkityksellä. Jokainen meistä tallaajista tavoittelee onnellisuutta, harmoniaa, tasapainoa, täyttymystä. Seuraa sitä omaa tähteään, tavoitellen vielä suurempaa kirkkautta seuraavaan pimenevään yöhön. Unelmoi päivistä vailla huolta, murhetta, stressiä tai alakuloa. Jokainen meistä muistelee sateisen ja kylmän kesän jälkeen auvoisia lapsuuden kesiä uimarannoilla ilakoiden.
Lapsuuden uimarannat ja kesämuistot jäi kahdenkymmenen vuoden taakse. Olen tehnyt töitä lasten ja kehitysvammaisten kanssa, molemmista löytäen saman ilon sisimmästä. Huolettomuuden, kapeakatseisuuden, itsekeskeisyydenkin. Sen elämänkulun, jossa suurimmat murheet liittyy liian aikaiseen nukkumaan menoon, välipalalla kilpailuun kuka saa suurimman korvapuustin tai kuka luokalla saa ensimmäisenä keväällä laittaa lenkkarit jalkaan.
Luotan olevani jo hyvin lähellä aikuisuutta. Kuitenkin vasta tänä kesänä olen ymmärtänyt työvuosien, oman elämän kuoppien, lähimmäisiä seuraillen, että ikuinen onni on vain pään sisäistä suurta unelmaa. Lapsuuden aurinkoiset kesäpäivät on jääneet taakse maailmankuvan laajennuttua, silmien avauduttua ja lapsenuskoisuuden kadottua. Olen herännyt ajatukseen, että tavallaan jokainen on surullinen. Se on elämää, todellisuutta, jolta ei voi sulkea silmiä. Ne on hetkiä, jotka on vain elettävä siinä missä ilon ja onnen hetketkin.
Optimistina maailmaa on helppo katsoa sieltä kauniista kantista. Nähdä hyvät asiat, ilon hetket, onnen tunteet. Tallettaa elävimpänä mieleen menneisyydestä kirkkaat ajat synkkien taivalten sijaan. Muistaa jokaisella aistilla elämän tähtihetket, kohokohdat. Silti sinne taakse jää paljon harmaan sävyjä, utuisen synkkiä päiviä, tunteja, kuukausia. Niitä hetkiä, jotka haluaisi unohtaa, jotka siitä huolimatta kulkee mukana ikuisesti. Oppina ja kasvamisena ehkä, optimisestisesti ajateltuna.
Ystävistäni vähintään puolet on miehiä. Useat heistä on kertonut suurimmat salaisuudet, paljastanut kipeimmät arpensa. Luottamus, rehellisyys ja aitous sitoo vahvimmat ystävämiehet tiukasti lähelle. Miesten kesken moni ei saa suutaan auki, naisten pelkää juoruavan. On vaikea avautua kaikesta, johon liittyy tunteita, vaikea päästää kuorta syvemmälle, sydämeen asti. En tiedä koskettavampaa hetkeä kuin ystävämiehen suuren salaisuuden kuuleminen pimeässä yössä kyynelsilmin vuodatettuna, tiukasti syliin rutistettuna. Siinä hetkessä ymmärsin, että onnelliselta vaikuttava, huoleton ja vahva mies on sisimmältään lopulta hyvin herkkä ja helposti särkyvä. Hän ei ole ainoa, hän on yksi kaikista maailman ihmisistä.
Emäntä, jonka unelmien koti teki sairaaksi. Suomalainen, jota unelmien lomamatka ei tehnytkään onnelliseksi. Vastasyntynyt, jota isä ei halunnut koskaan syntyväksi. Morsian, joka hääkuvassa hymyillen on täysin tietämätön sulhasen syrjähypystä polttariyönä. Yrittäjä, joka väsyttää itsensä työputkeen. Täysi-ikäistynyt, jonka illanvieton ystävien kesken keskeyttää alkoholistiäidin soitto. Aikuiseksi kasvanut poika, joka löysi lapsena isänsä hirrestä. Adoptoitu, joka kokee vuosikymmenten rakkauden vastaanottamisen jälkeen olevansa hylätty. Nainen, joka sairauden runtelemana nielee unelmat omasta lapsesta. Koira, joka sivusta seuraa omistajansa elämän huuhtoutumista pullon kaulaa pitkin. Ystävä, joka lähettää kuvia täydellisestä auringonlaskusta suuren surunsa keskellä. Mies, joka vetisin silmin nyökyttelee "kaikki on ihan hyvin".
Heistä jokaisen olen nähnyt onnellisena, elämäänsä tyytyväisenä. Heillä jokaisella on ilon hetkensä, mutta jokaisessa päivässä seuraa myös varjo kulkijaa. He voivat kätkeä surunsa, kysymyksensä, epätietoisuuden ja sinisilmäisyyden. Meistä jokainen on tavallaan surullinen.
Katsellessani raskaana olevaa, ohjatessani tuoretta äitiä imetykseen, mietin koenko niitä hetkiä enää omassa elämässäni. Ystäväpariskunnan lähtiessä juhlista onnellisena käsikädessä mietin, josko vielä itsekin joskus. Raskaan työpäivän jälkeen ajattelen, että haluan jotain aivan muuta elämältä. Ystävän kertoessa muuttoaikeistaan panikoin montako sataa tai tuhatta kilometriä välillemme muotoutuu. Hääparia onnitellessa suren, että omat häät saattaa jäädä kokonaan kokematta. Hoitolapsen juostessa riemulla isäänsä vastaan päiväkodin portille harmistun, että lapseni joutuu elämään eroperheessä. Väsyneenä lapsille kiukutellessa petyn kerta toisensa jälkeen itseeni äitinä. Eläessäni rivitalossa mietin kuinka monta vuotta vielä kuluu ennen kuin löydän tieni siihen taloon, joka viimeiseltä kodilta vihdoin tuntuu.
Ei ole olemassa päivää, joka ei surullisia ajatuksia sisältäisi. Niitä mahtuu jokaiseen päivään, useimpiin tunteihinkin. Ne kuuluu elämään, ihan jokaisella. Se mitä pinnan alle jää, puristaa sydämessä päivästä seuraavaan. Yhä useammin niissä tilanteissa, joista ei vaihtaisi hetkeäkään, tulen sanoneeksi syvälle silmiin ihmistä katsoen, lujasti halaten "Nyt, juuri tällä hetkellä olen niin saatanaan onnellinen tästä hetkestä."
Mustikoita rappusilla peratessa katsahdin ikkunan alusen yrtteihin ja kesäkukkiin. Ihminen on kuin ruostunut peltiämpäri, vuosien kolhuilla ja sateen piiskaamilla muistoilla. Se mitä pinnalle jää on katoavaa, ajan myötä muuttuvaa, kukkia kuihtuvia ja kausia vaihtuvia. Sisälle pehmeyteen uppoaa juuret rikkaruohon, parhaiden yrttienkin. Kylmän ajan jälkeen sieltä sisimmästä lopulta kasvaa jälleen ne sisukkaimmat siemenet, uuteen alkuun, kohti aurinkoa.
Lähdin lähes kymmenen vuotta sitten. Vasta valmistuneena, ensirakkauden kanssa vuosia yhtä pitäneenä, maailmaa näkemättömänä ja kokemattomana tyttösenä. Alle parikymppisenä omistin puolikkaan omakotitalosta, suunnittelin raskautuvani lähiaikoina ja elämässä oli selkeä suunta.
Reilun kuukauden olen tutustunut vanhaan kotikylään, paluumuuttajana. Ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen tunnen olevani lähempänä kotia kuin koskaan aiemmilla seikkailuilla. Matkalla on rapissut pois ensirakkaus, lapsenuskoisuuskin. Mukaan on jäänyt paljon toivottu tytär, pikaisella tahdilla mukaan hypännyt sijaispoika ja liiaksi maallista omaisuutta.
Arki on alkanut. Palaveria palaverin perään, perhehoitajuuden velvoitteita, uuden työpaikan sisäänajaminen, ekaluokan ensipäiviä, eskarin alkurytinää näin pikaisesti silmäiltynä. Sillä kuuluisalla omalla ajalla olen luuhannut pitkin marjametsiä, saunonut useammat illat yksin ja ystävien kanssa, kuunnellut myrskytuulien ulvontaa nuotiolla ja hiirien rapinaa ystävän tuhistessa vierellä, käynyt kerran lavatansseissa, juossut kymppejä todeten kunnon rapistuvan kohinalla, itkenyt miehen vuoksi, tallustellut yksin yhdelle varvassandaalit vesisateessa litisten, käynyt treffeillä, syönyt naapurin tarjoamaa pitsaa sunnuntaiehtoossa.
Paluuni on aiheuttanut ihmisissä ja itsessänikin monia tunteita. Toisinaan oloni on kuin mikään ei olisi kymmenessä vuodessa muuttunut, ei edennyt askeltakaan. Toisessa hetkessä joku huutaa "TÄH? Onks sulla lapsi? HÄH? Onks sulla sijaislapsi? MITÄÄ? Ostit asunnon? OIKEESTI? Sait työpaikan!". Samalla ihmettelen miten edelleen ihmiset tuntee, tunnistaa vuosienkin jälkeen. Ja iloisesti taas tervehtää. Puhumattakaan niistä autoilijoista, jotka pitkin maakuntaa morjestelee. En tunne heistä puoliakaan...
Elän päivä toisensa perään omaa elämääni. Juuri sitä millaiseksi se siinä kymmenessä vuodessa on muovaantunut. Sitä arkea, jossa lähisuku on kullan arvoisessa avuliaassa asemassaan. Siinä, jossa pitäisi olla samaan aikaan yhtä saattamassa kouluun, toisen palaverissa istumassa ja työaika kaupungin toisella reunalla alkaa kymmenen minuutin kuluttua. Niissä illoissa, joissa tipahtaa kyynel haikeudesta esikoisen Aapisen kannelle, joissa vannon ystävälle etten koskaan enää ajattele miehiä kuin kaverina, missä pieni poikani kietoo kädet tiukkaan kaulan ympärille ja rutistaa lujaa, siinä hetkessä kun huokaisen jälleen onnellisena menneestä päivästä peittoa korviin kiskoessa.
Tulla hyväksi ihmiseksi. Ehkä olen onnistunut siinä tavoitteessa. Olla hyvä muille, rakkaimmille ja läheisille. Opetellut olemaan hyvä myös itselle. En pelkää näyttää epätoivon hetkellä kyyneliä läheisimmille, en pelkää sanoa olevani väsynyt, loppukin. Olen parhaani tehnyt ottaakseni apua vastaan ystäviltä ja läheisiltä, niin koville kuin se ottaakin. Yhden ihmisen kädet ei aina riitä kaikkeen. Toisinaan lasken päiviä omaan vuorokauteeni, ynnään vuosia niihin hetkiin, joissa voin illalla kiskoa tossut jalkaan ja luottaa lasten pärjäävän unillaan äidin ollessa lenkillä. Tummien vaiheiden jälkeen herään kirkkauteen, jossa ymmärrän elämäni olevan juuri sitä mitä olen aina halunnut, mistä olen unelmoinut. Kyllä tästä jälki jää, sydämeen ja maailmaan.
Viime aikoina olen kuullut paljon arvostusta. Siitä millaista elämäni on; pojasta, työstä, yksin pärjäämisestä, elämänarvoista ja -asenteista. Kuullut sanottavan epätodelliseksi, uskomattomaksi, superihmiseksikin. Kuullut voitonriemuisen sosiaalityöntekijän arvostavan palautteen, terapeutin ylistävät sanat, varhaiskasvatuksen kehut toiminnastani, puolituttujen silmien kiillon kertoessani mitä se elämä oikeasti on. Silloin kun ihmistä retuutetaan, kiskotaan joka suuntaan, viedään äärimmilleen, on niissä pienissä kauniissa sanoissa ja kehuissa uskomaton voima.
En ole superihminen. Olen ihan tavallinen yksin elävä äiti-ihminen. Se ihminen, joka syöttää lapselleen eineksiä iltapalalla, sokerimuroja välipalaksi, unohtaa pakata reppuun varapöksyt, huutaa ja raivoaa jos aihetta on ja aiheettakin, unohtaa pyykit vuorokaudeksi koneeseen, ei aina jaksa lapsiaan ja arkeaan, elää ehkä ikuisesti remontin keskellä, jonka terassilla majailee sulassa sovussa kaikkea pölypussista marjastussaappaiden kautta remonttivermeisiin. Silti huolehdin itsestäni, lapsistani ja ajoittain jopa kodistani vieraineenkin. Supervoimilla tai ilman.
Ei ole olemassa huonoja ja hyviä ihmisiä. Ei kukaan synny pirun sarvet otsalle tai enkelin sädekehä yllensä. Jokainen jättää kokoisensa jäljen maailmaan, tuo ja vie mukanaan hyvää ja kaunista. Toiset enemmän, toiset ehkä vähemmän. Tärkeintä on se miten itse itsensä näkee.
Mennessäni illalla nukkumaan en ajattele koskaan rahaa, pankkitilin summia, lainamääriä, en maallista omaisuutta, en menneitä vuosia. Ajattelen mennyttä päivää, sitä jonka viimeksi elin. Niitä hetkiä, tunteita ja kokemuksia. Mitä väsyneempi olen, mitä enemmän olen elänyt, sitä onnellisempi olen. Niistä jäljistä, jotka taakseni jää. Niistä askelista, jotka olen itse ottanut.
Tapaavat sanovan, että jos ei heilaa helluntaina niin ei sitten koko suvena. Rohkeimmat yrittävät kääntää, että jonoa sopii odotella juhannuksena. Yhtä tyhjän kanssa, eipä yksi pyhä ihmisen tulevaisuutta sanele.
Aamulla silmät ristissä luin tekstiä entisen heilani kirjoittamana. Että kaunis ja maailman hyväsydämisin, että on ajateltu. Aamupäivällä nauroin katketakseni, kun menneen talven tuoma ja viemä parit treffit kestänyt tunteen kipinä heitti viestillä. Että mitäkö kuuluu, että hän on ajatellut usein.
Alkukesästä istuin hiekkatiellä entisen heilani, nykyisen ystävän auton kyydissä. Pullollisen punkkua kitanneelle naiselle oli helppo puhua tunteistaan. Että kun hän on vuoden ajatellut jokaisena päivänä eikä voi sille mitään.
Kaupan kassalla tutut kasvot tervehti. Ettäkö mitä kuuluu, että onko sitä vihille vievää heilaa vielä onnistanut.
Juoksulenkillä käsi otti kiinni olkapäästä keväämmällä. Iloiset, hikiset kasvot ilmestyi vierelle. Että mahtavaa nähdä pitkästä aikaa, että mitäkös kuuluu.
Yhtä kaikki. Jokaiselle heistä oli jäänyt kokoiseni jälki sydämeen. Se välittyi kauniina, hyvänä ja arvokkaana. Kauniina sanoina, ajatuksina ja puheina. Se, että miettii, kaipaa ja välittää lämmittää sydäntä kuin sydäntä. Jokaisesta ihmisestä jää jälki syvälle, jokainen positiivisesti sykähdyttänyt muistuu lopun elämää.
Useat heiloista on sanonut, että kanssani on helppo puhua. Kun voi olla oma itsensä, heikkokin. Kertoa kipeistä hetkistä elämässä, avata sydäntäkin. Niin usein siellä syvällä sydämessä on edelleen kipeät muistot, menneisyyden haamut.
Loppu kesän korvalla makasin ystävämiehen vieressä hotellihuoneessa. Kysyin siinä miksikö hänellä ei ole kahteentoista vuoteen ollut parisuhdetta. Siihen tuo vastasi "onhan noita naisia ollut, mutta kukaan ei ole tuntunut tarpeeksi oikealta jäädäkseen". Hymyilin ystävälle, silitin poskesta ja sanoin "niinhän se on, itse kullakin tässä huoneessa". Yhdet sille, lonkerot auki ja kippis!
Että ei ollut heilaa helluntaina? No entä juhannuksena? Koko kesänä?! Olen viilettänyt vapaana kuin taivaan lintunen, elellyt itsekkään kapeakatseisesti. Olen kääntänyt selkäni, sulkenut läheltäni yrittäjiä pois. Olen saanut kolahduksia syvälle silmiin ulottuvasta katseesta, vienosta hymystä ja mukavista pienistä "viesteistä" elämän lomassa. Olen jopa peloissani joutunut ajattelemaan, että jumalaut on siinä juuri sellainen mies, joka kolisee!
Syksy lähestyy. Ei treffien treffejä, ei pientä kipinää suurempaa. Tiedän syksyn saavuttavan sen fiiliksen jälleen, kun olisi mukava käpertyä sohvalle jonkun kainaloon, suudella lumisateessa aamusella salaa, viettää joulu rakkaan vierellä. Kesäsateessa polkiessani omaa kotia kohti tirautin onnen kyyneleet poskilleni siitä miten onnellinen ihminen voikaan olla sinkkuna vietetyistä vuosista, kuukausista, viikoista ja päivistä. Niin onnellinen siitä, ettei ollut heilaa helluntaina eikä liioin koko suvena.
Heilat. Ne menneet. Ne ovat muokanneet tästä illasta juuri sen mitä se on. Yksin, onnellisena, tyytyväisenä siihen kaikkeen mitä elämä on antanut ja mitä sillä on annettavaa. Elämään vaikuttaneita upeita ihmisiä, joista se sydämen kääntävä kokemus on toistaiseksi pala tuntematonta..
Viikko sitten istuin yksin muuton jälkeisen katastrofin keskellä. En tiennyt mistä aloittaa, milloin lopettaa. Itkin tovin ikävää takaisin tuttuun ja turvalliseen. Mietin mitä olinkaan mennyt tekemään, hyppäämään kohti uutta ja tuntematonta, samalla niin tuttua ja ennen elettyä.
Ensimmäisen yksin vietetyn yön jälkeen elo uudessa kodissa on ollut silkkaa onnea. Usein illalla makoilen sängylläni onnen kyynel silmäkulmalla, koska viimeinkin koen olevani enemmän kotona kuin kymmeneen vuoteen. Olen ollut pitkällä matkalla, ristiriitaisissa tuntemuksissa asumusteni suhteen. Vihdoin koen olevani niin kotona kuin tässä elämänvaiheessa voin olla.
En saanut sitä mistä unelmoin. En vanhaa taloa, rapisevia nurkkia, vetäviä lattioita ja narisevia ovia. En saanut vanhaa navettaa, kanoja ja hiirikissaa. En kasvimaata, riukuaitaa enkä talvisin takassa ritisevää tulta. Istuessani heinäkuun auringossa keskellä päivää huolettoman rivitaloasuntoni edustalla muistutan itselleni, että tässäkin asumismuodossa on paljon hyvää. Yhdelle ihmiselle ne haaveet oli liikaa, mutta unelmia en hautaa. En koskaan.
Koti on siellä missä sydän. Itselläni kodin teki varmasti ympäristö. Olen palannut takaisin sinne missä olen kasvanut, tällä kerralle en maaseudulle vaan taajamaan. Ympärillä on tutut kulmat, vanhat tuttavat, sukulaiset ja paljon kymmenessä vuodessa muuttunuttakin. Edelleen puskaradio pyörii vanhaan malliin ja ihmiset tervehtii maitohyllyllä kuin ei vuosia välissä olisi ollutkaan. Vastaanotto on ollut lämmin.
Asunnon ostaessa en oikeastaan tiennyt mitä ostin. Lapset rakastui, itse tykästyin. En tiennyt mitään takapihan leikkialueesta, en hiljaisista naapureista, en taloyhtiön hyvistä puolistakaan. En muistanut tai tiennytkään kuinka huoletonta voi olla, kun ei keittiön kaapinovet jää käteen, uunissa on kiertoilma, terassilla on katto, pihan hoidot kuitataan vastikkeen maksulla, parketin jäljet on vain merkki eletystä elämästä, asunnossa on kaksi vaatehuonetta ja kauppakassitkin saa autopaikalta keikattua hetkessä sisälle.
Kahdessa päivässä purin muuttolaatikot, samalla viimeistelin vanhan asuntoni ja täräytin avaimet ivallisesti hymyillen uuden omistajan käteen. Asioita, joita en sittenkään tulisi katumaan. Se asunto opetti kahdessa vuodessa valtavasti elämästä, mutta mitään en jäisi kaipaamaan. On aika uudistua.
Menneellä viikolla asunto on kuhissut kuin muurahaispesä konsanaan. Ovesta on lapannut milloin kenenkin lapsia, sukulaisia ja naapureita. On ollut äitejä ja isejä, veljiä ja kälyjä. Ukki on asentanut pyykkikonetta, veli kantanut muuttolaatikoita, mummi säätänyt nettiä, kaveri kastellut kukkia, toinen purkanut muuttolaatikoita, kolmas ihaillut kammottavia viinipulloboordeja, neljäs roudannut kaapinraadon pihalle, viides tuonut kennollisen munia tuomisinaan ja "olkaa kuin kotonanne" kehoituksen siivittämänä naapurin timpurikin kaadellut kahvia kuin vanha tekijä. Meillä vilisee, hulisee ja eletään elämää. Olen tavattoman onnellinen miten paljon enemmän näiden seinien sisällä tapahtuukaan.
On ihana illalla huomata kyläreissulla kaipaavansa kotiin, omaan sänkyyn, omiin lakanoihin. Viikonloppuiset paot kotoa vanhempien luo on päättyneet, koska koti on nyt tärkeä paikka meille kaikille. Yksi jos toinenkin nurkka odottaa ehostamista, suurempaakin remonttia. Tästä huolimatta osaan viimein antaa asioiden olla. Istua siinä aurinkoisella rappusella ajattelematta keittiössä odottelevia pakkelilastoja ja muutamaa kymmentä maalausta ennen peiteltävää virhettä. Siirtää ne asiat sivuun, nauttia hetkestä, syödä vielä toisen pullan kahvin kaverina ja muistaa, ettei tässä elämässä ole kiire mihinkään. Enää ei ole tarve löytää kotia.
