Tein kuukausi sitten kuusi mehujäätä. Terveellisiä välipaloja. Yksitellen olen itse syönyt ne, keitellyt lapsille korvikkeena vaniljajäätelön päälle suklaakastikkeet ja tarjonnut nonparellitkin. Ei hullumpi kauppa sanoisin.
Iltapäivällä ajoin kotiin pitkin hiekkateitä, pöly lentäen ja aurinko perästä paistellen. Oli syytä juhlaan, suunnittelin jopa Daim-kakun hakemista kaupasta.
Tänään oli päivä, jona kaikki palaset loksahti kohdalleen. Viikkoja sitten lääkäri julisti statukseni parantuneeksi, keuhkokuumeen selätetyksi, etsi syytä voimattomuudelle ja hengenahdistukselle päänupista. Nuo sanat ja käynnit on saanut pelkäämään, inhoamaan ja epäilemään niin itseään kuin ammattilaisen pätevyyttä.
Tänään istuin erikoislääkärin tuolissa, itkin ja nauroin yhtä aikaa. Kerroin murtuneet unelmat kirpputoreista, autiotaloista ja maratoneista. Mies vastapäätä nauroi reaktiolleni. Tuo alansa ammattilainen ei tarjonnut lääkettä, ei liiemmin diagnoosiakaan. Hän kuunteli mitä kerroin, luki huolella paperini, pyysi puhkumaan ja puhisemaan, kunnes hiivin jälleen tajunnan rajamaille. Lopulta nitoi koko paketin yhteen sanoin "Olet parantunut keuhkokuumeesta, et terve, et ennallaan, et kunnossa. Anna aikaa, ole ulkona, tuuleta, käytä tarvittaessa lääkettä. Ja toteuta unelmasi, mutta älä edes yritä tänään tai huomenna."
Illalla lasten nukkuessa hiivin pakastimelle, tartuin viimeiseen juhlajäätelööni ja söin sen helpottuneena. Seuraavan viikon lepään ja kerään voimia unelmien toteuttamiseen. Onneksi niille on aikaa koko loppuelämä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti