Viaton kuume, pikkuinen pöpö. Kävi läpi joukon lapsia, ei sitä ottanut todesta aikuinenkaan. Tiistaina makasin sohvalla viidettä päivää kuumeessa, uskomaton määrä lihaksia kramppasi ja keittiössä odottava särkylääke oli olotilaan nähden liian kaukana. Laskin kauhulla tunteja lasten hakemiseen, kuumemittari osoitti korkeimmillaan nelosella alkavia lukuja. Kuulin pääni sisällä sydämen lyönnit ja kohinan.
"Tule illalla päivystykseen, verikokeet ja jonoon istumaan" Ei kiitos, kuolen mielummin fyysisissä vaivoissa sänkyyni kuin henkiseen kärsimykseen lasten kanssa päivystysjonossa. Seuraavana päivänä pullotettiin verta, kuvattiin ja etsittiin. Iltapäivällä puhelimen välityksellä kuumeista lasta päiväkodista hakiessa; keuhkokuume, vuodelepo, antibiootti, pari kolme viikkoa saikkua.
Helppoa! Yksi keuhkokuumeinen päätoiminen huoltaja, yksi osansa ottava lapsi, yksi vaativa ja kuumeinen lapsi, yksi koti, yksi tyhjä jääkaappi, yksi täysi pyykkikori. Tyhjensin tiskikoneesta neljä lautasta ja istuin väsyneenä keittiön pöydän ääreen. Itkin hiljaa, ettei lapset kuule, tartuin puhelimeen ja soitin apua. Nyt sitä tarvitsen, oikeasti.
Kaikella on hintansa. Palasin töihin vuosi ja neljä kuukautta sitten. Sen jälkeen jäin lasten kanssa kolmisin asumaan omakotitaloon, ostin asunnon, remontoin ja muutin. Tämän ohella elin perusarkea, melkoisen hektistä lasten kanssa, jatkoin remontteja, elin pikakelauksena väliin jätetyn nuoruuden tahmaisine tanssilattioineen ja humalaisine suudelmineen, juoksin treffeillä todeten jokaisen yksilön olevan lopulta yhtä mielenkiintoinen kuin puuhun muumioitunut omena. Vietin syksyn myöhäiset illat lasten mentyä nukkumaan Tinderin valoissa vaikken kaivannut edes ketään ihmistä elämääni sotkemaan. Nukuin vähän, aivan liian vähän. Juoksin, paljon. Aina kun ehdin ja pääsin, nautin mittariin kerääntyvistä kilometreistä ja peilissä seisovasta ihmisestä. Tein ruoat alusta loppuun itse, monta ateriaa päivässä, terveellistä ja ravitsevaa toki. Olen viettänyt menneiden 16 kuukauden aikana neljä viikkoa lomaa, jonka aikana remontoin, muutin ja purin muuttolaatikoita lasten ystävällisellä ja aikaansaavalla avustuksella.
Kuukausia kanslian satulatuolista on perään käytävällä viuhtovalle työntekijälle huudeltu uteluita seuraavan loman ajankohdasta. En nyt ehdin, en taaskaan ehdi, en vieläkään ennätä katsoa. Tässä sitä sitten ollaan. Lomalla tosiaan. Lappua toisen perään, itsetunto painaa ja syyllisyydentunne työkavereita kohtaan on kilon painoinen hartioillani.
Se oli merkki, varoitus. Ei flunssapöpö kosta keuhkokuumeella viatonta. Se kosti onnelliselle, terveellisesti elävälle ihmiselle. Kaverin toteama "ja tämäkö juuri sun sitten piti saada" oli enemmän kuin paikoillaan. Kyllä. Juuri tämän tarvitsin, että vihdoin pysähdyn, yritän opetella elämään yhteistyössä sohvan ja kaukosäätimen kanssa, unohdan kaiken kiireen.
Lääkärin sanoin. Kyllä me susta vielä käyttökelpoinen peli saadaan, kun vähän korjataan ensin.
Ps. Kuvat otettu lauantaina, en myönnä sillon olleeni sairas. Ainakaan kuolemantaudissa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti