torstai 10. joulukuuta 2015

Viimeistä viedään


Reilusti yli vuosi sitten kykin terassilla puhelin korvalla. Odotin kauhulla vastausta, kunnes linja aukesi. Sain sanottua nimeni, itkin ja itkin enemmän. Lopulta sain suustani sanat "en jaksa enää, en kestä enää."

Jaksoin vielä vuorokauden, tunteetta, turtana. Oveen koputettiin, astuivat sisään, syöksyivät halaamaan kenkiä riisumatta. Itkin paniikkini, romahtaneen maailmani ammattilaisen hartioille. Istuttiin, puhuttiin. Sanoin olevani huono ihminen, en jaksaisi edes kahvia keittää. En ollut leiponutkaan.

Meni kuukausi. Sain puhelinsoiton. Kerran kuukaudessa, viikonloppu toisaalla. Tiesivät kynnykseni lapsesta irroittautumiseen olevan korkealla. Lupauduin ja huokaisin helpotuksesta, olihan kyseessä rautainen ammattilainen, vuosikymmenien työkokemuksella.

Vuosi on vierähtänyt, maailma muuttunut. Kysytään tarvitsenko vielä. Vastaan kieltävästi. Joku muu tarvitsee heidän apuaan nyt enemmän, on aika antaa hyvän kiertää. En halua omia, en estää muita kokemasta samaa eheytymistä, jonka itse sain vaikeassa elämäntilanteessa.

Illalla viikataan pyykkejä telineestä, käydään läpi seuraavan päivän suunnitelmaa. Lopulta peittelen unille. Pieni ihminen pomppaa ylös sängystään, legot meinasi jäädä hujan hajan lattialle. Keräilee tavaransa talteen, moiskauttaa suukon suoraan suulle ja sanoo "Äiti mä rakastan sua, sä oot mulle maailman paras äiti. Muista laittaa kissa kassiin, laitoin sen valmiiksi rappusille odottamaan. Eikä hammastahnaa."

Nappaan vielä kaapista jumpsuitin saunan jälkeen puettavaksi. Polvet puhki, kulunut, pieniä reikiä siellä täällä. Samalla niin tavattoman rakas, muisto menneisyydestä, aiemmasta elämästä. Tehtäväni on parsia suurimmat reiät eheämmäksi, estää pienien virheiden suureneminen. En tavoittele täydellisyyttä, tyydyn siihen mitä pystyn antamaan. Se riittää, meille molemmille.

Pakkaan vaatteet laukkuun viimeistä kertaa. Hammastahnan jätän pyynnöstä pois, talo tarjoaa kuulemma parempaa. Huomenna kuljetan pienen ihmisen viimeistä kertaa viettämään tukiperheviikonloppua vain muutamien kilometrien päähän kotoa. Viikonloppua, jolta palatessa on taskuun pakattuna kourallinen hyviä muistoja jokaiselta kerralta. 

Kiitos heille, pariskunnalle lapsineen. Punaiselle tuvalle, elämyksille, seikkailuille. Kymmenille pieneen mieleen talletetuille muistoille, lukuisille hengähdyksille, tovin tauoille. Kiitos yhteisestä taipaleesta, luottamuksesta ja mahdollisuudesta. Olette arvokkaita, kultahippusten kimalluksia.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti