Iloinen takkimekko iloiselle

Useamman vuoden toivoin tekeväni löydön kirpputorilta. Päivänä eräänä, viime hetkillä se osui kohdalle. Marimekon Iloinen takkimekko. Menisi vielä niukin naukin tyttärelle. Hinta oli edullinen, mekko tuskin kertaakaan käytetty. Nappasin mukaan onnessani ja ajattelin tekeväni vähintään roposia nettikirpparilla myydessä. 

Siellä se roikkui, tyttären huoneen seinällä puolisen vuotta henkarissa. Sovitettiin pariin kertaan, mutta mekko oli kuulemma liian löysä, lyhyt, huonot hihatkin löytyi ja napit näytti rumilta. Harmituksessani nettikirpparilla myyminenkään ei innostanut, joten laitoin mekon pakettiin ja annoin eräälle pienelle synttärisankarille.

Tulinpa iloiseksi. Uusi pieni käyttäjä oli onnellinen mekostaan, jossa oli paljon taskuja tuteille. Pieni Peppi Pitkätossun sukuinen ihminen humppasi pitkin Huvikummun pihoja kumisaappaat jalassa, tukka juhlista takkuuntuneena, uudet pikkuhousut jalassaan polleana kuivaksi oppimisesta. 

Toivottavasti mekkoa suuresti rakastetaan. Ryvetään kuraojissa, puhalletaan saippuakuplia, luetaan viikon ruokalistoja rinnuksilta, myllätään hiekkalaatikolla ja kätketään suurimmat aarteet pikkiriikkisiin taskuihin. Juuri sellaiseksi näen Iloisen takkimekon. Epäilemättä uusi omistaja myös tähän kaikkeen kykenee.

Viimeisen kerran

Pakkasin viimeisiä tavaroita banaanilaatikoihin, välttämättömät arkitarpeet. Kaksikymmentäviisi laatikkoa tuntui aluksi liioittelulta. Lapsen huoneen lattialta löysin kasvunkansion, jota en ollut ehtinyt edes läpi selata päiväkodin lopettamisen jälkeen. Yhdessä kuvassa lapsi on isänsä sylissä, nauravat molemmat. Vuodatin hetken kyyneliä, mietin miten jokainen lapsi ansaitsisi ehjän perheen, mutta ei rikkinäisiä ja onnettomia vanhempia. Kaikkea ei voi saada, on tehtävä kompromisseja. Ripustin hakaneulalla kuvan olohuoneen seinään, pyyhin silmäni ja olin tyytyväinen.

Kuljin pihalla, keräilin omaisuuttani varastoista. Puutarha muistutti lähinnä autiotalon pihamaata. Ruoho rehotti, omenapuu jätti keväällä kukkimatta. Ajattelin hetken miten aikani on poistua, talo ei tarjoa enää edes hilloihin omenoita, viinimarjapensaat katkoin jo menneenä syksynä. Koirat makoili kopin katolla, nuo reppanat saisivat toivottavasti ansaitsemansa elämän. En ole aikoihin pystynyt tarjoamaan tarvittavaa, omatunto pauhannut jatkuvasti. Tunsin tavattoman suurta helpotusta, en ikävää tai haikeutta. Näenhän näitä vielä, usein.

Kolmella pakettiautollisella loppuelämäni oli siirretty uuteen osoitteeseen. Banaanilaatikot valloitti alakerran, huokailin tavarapaljoudessa. Matkaa minimalistiksi on vielä melkoisesti. Samana iltana kuurasin keittiön, järjestin astiat ja ruoka-aineet kaappeihin. Kotoisaa, ihanaa, täydellisen epätäydellistä.

Sunnuntaina avasin omilla avaimillani viimeisen kerran omakotitalon oven, yksin. Kuljeskelin ja otin kuvia. Hain tuntemuksia, olin hetken ihan rauhassa ajatusteni keskellä. Ajattelin aiemmin itkun vielä tulevan, haikeuden iskevän. Ei tullut, yllätyin. Vuosia olen ajatellut, etten loppuelämääni talossa vietä, hiljalleen kylmännyt itseäni. Kevään ja kesän aikana en ole edes halunnut talossa olla, seinät muistuttaa menneistä ajoista, muistot ei ole muuttuneet mustista kultaisiksi.

Jätin avaimet kodinhoitohuoneeseen, seinällä raksuttava Volkkarin pölykapselista tehty kello kertoi entisen emännän olevan jälleen myöhässä aikataulustaan. Ovi naksahti lukkoon, kaivoin jemmasta vara-avaimen ja hain vielä olohuoneen seinältä kellon huusholliini lähtemään. Jos vaikka tulevaisuudessa olisin aikataulussa.

Pysähdyin postilaatikolle. Vettä vihmoi, tuuli puisteli oksissa. Revin nimeäni irti, en onnistunut. Lopulta onnistuin ainoastaan rikkomaan postilaatikon. Liimasin oman nimeni päälle uuden emännän nimen ja naurahdin itselleni samalla kun heilautin kättä ohi ajaneelle autolle, juurikin uudelle emännälle.

Toivon uusien asukkaiden tekevän entisestä kodistamme oman näköisensä, uudistuneen. Rakentavan seinät kantaviksi, pesevän vanhat liat pois nurkista, tuulettamalla ilman raikkaaksi. Tekevän talosta paikan, jossa on ihmisen hyvä olla ja elää. Onnea uuteen, vanhaan, tuttuun ja tuntemattomaan kotiin vanhalle isännälle ja uudelle emännälle.

Vuosi sängyttä

Vuosi sitten kyhäsin pedin räsymaton päälle, pudotus jenkkisängystä oli melkoinen. Monta peittoa päällekäin, leveyttä niin, että kylkeä mahtui juuri kääntämään. Muutaman päivän kuluttua huomasin selkäni olevan paremmassa kunnossa, hiljalleen vuosia vaivannut kipu väistyi kokonaan. Vähitellen aloin vähentämään peittoja, kesäkuussa itseni ja lattian välissä oleskeli enää räsymatto ja yksi täkki. 

Sängyn muutettua talosta en saanut aikaiseksi hankkia uutta. En edes patjaa. Näin oli hyvä. Vieraat ihmetteli missä yöni vietän ja ällistyivät osoittaessani lipaston päälle kerättyä kasaa retrotäkeistä. Asiasta on väännetty monet naurut, muodostunut yleiseksi vitsiksi.

Pyörittelin asiaa, materiaaleja ja leveyksiä. Lopulta tein arvokkaita päätöksiä, rahallisestikin. Ajattelin muuttaa ennen suurta ostosta. Päivänä eräänä selailin nettikirpputoreja. BINGO! Siinä se oli. Sänky, futon, sijauspatja. Koko paketti mitä olin suunnitellut, kolmanneksen hinnalla uudesta.

Pikainen reissu Helsinkiin ja yön tunteina kasaamista uudessa makuuhuoneessa. Petasin sänkyni pöytäliinalla, kiskoin päälle retrotäkin ja nukuin muutaman tunnin ennen töihin rientämistä. Aamulla heräsin enemmän kuin tyytyväisenä ostokseeni. Kerrankin elämässäni oli jotain täydellisyyttä hipovaa.

Suosittelen. Jokaiselle. Erityisesti selkävaivaisille. Laadun ja mukavuuden puolesta puhuu myös edellisen omistajan päätös ostaa tilalle tismalleen sama sänky, miesystävän leveyden verran suurempana vain. 

Runko on Kiteen kalustetehtaan koivuinen, avainlipuin varustettu Mori-sänky. Välistä löytyy kookos-puuvilla-futon, päällimmäisenä hengittää villatäytteinen sijauspatja. Molemmat patjat on kotimaisia Porin villan ja peitteen valmistamia.

Seuraavana ostoslistalla on uudet vuodevaatteet. Koko kolmikolle. Tilaukseni saa vastaanottaa Porin villa ja peite. Olen myyty kotimaisuudelle ja luonnonmateriaaleille.

Loppu

Stressiä, kivahteluja, piukkaa pinnaa, kiroilua. Paikoitellen hysteerisen väsynyttä naurua, epätoivoisia kommentteja, kummallisia päähänpistoja. Olen jäniksen selässä. En olisi uskonut miten kuormittavaa ajatustyö voi olla, puhumattakaan tiukoista aikatauluista. Muutaman päivän päässä häämöttä tunnelin pää. Tekisi mieli juosta ja samalla vetää jarrusta. 

Enää en edes jaksa potea huonoa omatuntoa. Lapset reagoi tilanteeseen. Olen huono äiti. Tiedän sen. Olen juuri sellainen äiti mitä en haluaisi olla, kiireinen ja ärtyisä, poissa luota henkisesti ja fyysisesti. Tiedän heidän olevan taistelijoita, selviävän vielä loppuviikkoon.

Painan remonttia päivät. Riennän pikkuteitä kaahaten lasten luo, ollakseni illasta muutaman tunnin edes näennäisesti läsnä heidän elämässään. Samalla löydän itseni etsimästä huonekaluja, pyörittelemässä päässäni keittiön lattian asennusta ja pakattavien tavaroiden järjestystä. Paska mutsi. Taas.

Remontti etenee, onneksi. Pestyäni eilen maalausvehkeet varastoon, leikittyäni legopalikoilla lattian rakentamista ukki-miehen kanssa kokonaisen päivän, voin rehellisesti sanoa homman olevan pilkunviilauksia, listoja ja sähkömiestä vaille valmis. Aikataulussa, venytetyssä ollaan. Vaan eipä ole peukkuja pyöritelty.

Väsyttää, mutta en nuku. En saa nukuttua. Juoksu on tärkeää. Erityisesti juuri nyt. Useana iltana tarjoutunut mahdollisuus pään tuulettamiseen, olen juossut rapian maratonin verran viikkokilometrejä. Kuvitteellinen aktiivisuusmittarini aiheuttaisi vähintään palovammoja tällä elämisen tahdilla.

Illalla kiskon lenkkarit jalkaan. Suuntaan lenkille. Juoksen kahdeksan kilometriä, pakottamalla. Ei auta musiikki, ei auta hyppeleminen. En saa itseäni innostumaan. Olen onnellinen päästyäni perille. Ajattelen syöneeni ja juoneeni huonosti. Sama toistuu seuraavana iltana. Tossu ei nouse. Vaihdan treeniä; mäkijuoksua, box-hyppyjä, askelkyykkyjä, leukoja. Muutaman kierroksen pystyn, kunnes hyydyn hyppyjen kohdalla. Viides sarjassaan ei enää nouse. Yritän vielä tasamaalla juoksua, mutta en jaksa. Sydän hakkaa, hengästyttää, hiki virtaa solkenaan. 

Se oli loppu. Pakotin itseni riisumaan kengät, lopettamaan. Kävelemään takaisin paljain jaloin, kyyneleet valuen. Asia, jota rakastan ei tuntunut siltä miltä pitää. Istuin lapsuudenkodin rappusilla tovin, suljin silmät ja annoin korvissa soivan kappaleen vuodattaa vielä tovin kyyneliä. Väsyneitä, onnellisia, helpottuneitakin.

Pyyhin kyyneleeni hikisen paidan helmoihin. Nurkan päässä odotti ukki, tekemässä töitäni, pesemässä autoani. Kurateiden kiituriani, jonka kylkeen eräs terrorisoiva äidin kipeä lapsi oli iltasella pissinyt. Hymy nousi huulille jälleen.

Siis tanssi tähtien halki, 

lennä maailman ääriin. 

Saat hengittää, 

ihmetellä elää. 

Levitä kätesi tuuleen ja maailman ääriin, 

ihmeellinen. 

Koko maailma on sinua varten.

Neljä prosenttia

 

On tullut kuunneltua radioa. Järkytyttyä tutkimustuloksista. Neljällä prosentilla 18-25-vuotiaista ei ole ainuttakaan ystävää. Ei ketään. 

Tutkimuksen mukaan ihmisellä on keskimäärin 18 ystävää. Kuulostaa paljolta, kun puhutaan ystävistä. Itselläni moisia ehkä muutama, kavereita joukoittain.

Löytyy niitä, joiden kanssa mennään terassille, viihteelle. Niitä, joiden kanssa suuntaan metsään, järvelle, vaeltamaan tai nuotiolle istumaan. Tuttuja vuosien takaa, joiden kanssa satunnaisesti kuulumisen jaetaan. Toisia tapaan lasten kanssa, toisia yksin. Löytyy sinkkutypyköitä, aviossa olevia äitejä, eläkeikäisiä varamammoja, omia teitään kulkevia poikamiehiä, pariskuntia. Jokainen heistä on tavattoman tärkeä, omana itsenään.

Haluan opettaa lapsilleni avarakatseisuutta. Ystävyys, kaveruus ei katso kokoa, ei ikää, ei sukupuolta. Pidetään huolta toisistamme, erityisesti siitä syrjään jäävästä neljästä prosentista.

 

+12

Maanantai. Ensimmäinen lomapäivä. +12 mittarissa, shortsit jalassa vaikka väkisin. Näitä rakastan. Aamuja, sumua, hiljaisuutta. Talletan mieleen ja säilön talven pakkasille.

Ylitys vai alitus

Kaksi ja puoli viikkoa aikaa asunnon ostosta. Aikataulu oli tiukka, liian tiukka. Se ei sallinut vastoinkäymisiä ja niitähän löytyy jokaisessa remontissa. Niin myös tässä. Yhden keittiön lattian verran.

Tiesin mitä ostin, mitä hain. Likaista, kulunutta ja remontoitavaa. Sain kaikkea, erityisesti ensimmäistä. Olen pessyt seinistä mustia varpaanjälkiä, lukuisista paikoista coca cola tahroja. Niin katonrajasta kuin lattialistojen takaa. Työ tuottaa tulosta, mielihyvää. Uusi pinta, oman käden jälki palkitsee, saa asunnon tuntumaan omalta.

On käsittämättömän hienoa tehdä itse ja oman pään mukaan. Ilman kompromisseja, sovitteluja. En tarvitse lupaa keneltäkään, teen itselleni. Se saa tuntumaan kodilta. Niin omalta.

Viikkoihin en ole juuri paikoillani ollut. Ajatukset harhailee, unohtelen asioita uskomattoman paljon. Olen sovittanut elämääni työn, remontin, muuton ja äitiyden. Neljän tunnin yöunet on kuluttaneet hermot lyhyeksi. En ole eläissäni ollut näin loppu, illalla nukkumaan käydessä pyörin ylikierroksilla ja aamuyöstä stressaan. Tiedän tämän elämänvaiheen olevan ohi hyvin pian, se saa jaksamaan eteenpäin päivä kerrallaan.

Lapset ovat olleet paljon toisaalla. On tuntunut rentouttavalta viettää päiväkausia yksin, elää poikamieselämää. Syödä mitä jääkaapista löytyy ja lähteä remontin parissa rehkittyään kaverin kanssa terassille kupposelle. 

Olen myynyt omakotitalon. Kaupat sai hymyilemään, onnelliseksi, vapautuneeksi. En tunne ainakaan vielä haikeutta tyhjeneviä seiniä kohtaan, tuskin tulen tuntemaankaan.

Isäni on ollut suurena apuna. Tämä työnantaja jättää asiallisia lappuja tehdyistä ja tekemättömistä töistä, työmies vastaa viesteihin humoristisilla piirrustuksilla. Työpanos hymyilyttää joka kerta työpäivän jälkeen kotiutuessa. Koivurannan ja Marttilan tilan emännät puolestaan ilahduttivat omalla panoksellaan makuuhuoneen tapetointiin. Talo elää tavallaan, vieraat poikkeilee ajallaan. Tykkään kun ihmisiä käy. Yksi tarttuu telaan, toinen keräilee roskia, kolmas keittää kahvit. Juuri näin haluankin, kotini ovet on aina avoinna vieraille.

Aloitin loman. En ole aikataulussa. En välitä siitä. Olen ylittänyt itseni, antanut kaikkeni. Ripettäkään enempää en pysty, en kykene. Viikon kuluttua muutan. Sitä ennen maalitela heiluu neljässä huoneessa, keittiöön väsätään uusi lattia, listat isketään paikoilleen ja moppikin kenties ehtii heilumaan. Ollaan jo loppusuoralla, suurimmat työt tehtynä. Viikon kuluttua olen voittaja.